Pitemmälle ei päästy sinä päivänä. Yöksi tuli puolittain myrsky, pelikirstu jyskyi kuin kadunlaskijan juntta aina auringon nousuun saakka. Kun silloin kivinilkka palasi koko seurue mukanaan, oli kaappi siirtynyt sioiltaan.
Haikalan kidan tavoin oli kansi lauvennut, sieltä näkyi niin iso hammasrivi, etteivät he koskaan olleet mokomaa nähneet; mutta joka toinen hammas oli musta. Ja koko kone oli sivultaan paisunut kuin mätikala; laudat koukistuivat, poljin törrötti ylöspäin kuin potkiva jalka; kynttilänjalkojen haarukat puristautuivat kokoon kuin nyrkit. — Olipas se aika veikele!
— Se hajoaa! huusi turska ja työnsi ulos toista eväänsä valmiina kääntymään.
— Se hajoaa! huusivat kaikki.
Ja nyt irtaantuivat laudat, kirstu aukeni, ja nyt saatiin nähdä, miltä se näytti sisältäpäin; sepäs oli kaikkein hauskinta.
— Se on katiska! Älkää menkö sinne! sanoi kivinilkka.
— Ne on kangaspuita! sanoi mutakala, joka kutoo pesänsä ja on kutomataitoinen.
— Se on soraharppu, sanoi ahven, joka tavallisesti pysyttelihe kalkkisoran alla.
Niinpä niin, se oli soraharppu! Mutta sen sisässä oli niin paljon komseita, joita ei ollut sorannostokoneessa. Siellä oli pieniä esineitä, jotka näyttivät valkoisiin villasukkiin käärityiltä varpailta; ja kun ne liikkuivat, niin liikkui koko jalka satoine luurankosormineen; se kulki ja kulki, mutta ei päässyt koskaan paikaltaan.
Olipas se kummallinen koje! Mutta soitto oli tauvonnut, sillä luuranko ei ylettynyt enään kieliin, vaan ne kaartelivat vedessä ikäänkuin ne olisivat nakuttaneet rystöillään päästäkseen sisälle.