He kuuntelivat pitkän ajan ja sitten he menivät.

Pari vastatullutta kylpyvierasta istuutui laiturille; mies katseli naisen silmiin, jotka kuvastivat koko ruusuisen auringonlaskun ja vihreät rannat. Silloin kuulivat he ikäänkuin lasiharmonikka olisi soinut, mutta aivan uusissa äänilajeissa, sellaisissa, joita vain he olivat uneksineet tahtoessaan luoda uutta maailmaan. Mutta heidän mieleensä ei juolahtanut etsiä ääniä ulkopuolelta omaa itseään, sillä he luulivat soiton soivan heidän omista sydämistään.

Sitten tuli pari vanhaa kylpyvierasta, jotka tunsivat juonen; piloillaan sanoivat he ääneen:

— Vuorimestarin uponnut fortepianohan se soi. Mutta niin pian kuin tuli uusia kylpyvieraita, jotka eivät tunteneet petosta, istuivat he ihmetellen ja iloitsivat tuntemattomasta soitosta kunnes vanhemmat kylpyvieraat ilmoittivat heille petoksen. Sen jälkeen eivät he enään iloinneet.

Mutta pelikirstu lojui paikallaan koko kesän; ja rautakalat opettivat taitonsa ahvenille, jotka taisivat sen paremmin. Pianosta tuli kylpyvieraille ahvenhauta; luotsit asettivat verkkonsa sen ympärille, ja muuan vahtimestari yritti eräänä päivänä pyydystää siitä turskaa. Kun hän vanhalla kellonluodilla oli saanut turskanköyden veteen ja kun hänen piti vetää se ylös, kuuli hän X-moll juoksutuksen, ja niin takertui koukku kiinni. Hän nyki ja vetkutti, ja vihdoin kiskoi hän veden pintaan viisi sorminikamaa, joiden päissä oli villatukot, ja luut naksahtivat kuin luurangolla ikään. Silloin hän pelästyi ja heitti koko saaliin mereen vaikka hän tiesi mitä se oli!

Sitten tuli mätäkuu, jolloin vesi lämpeni ja kaikki kalat lähtivät syvänteistä etsimään viileyttä. Silloin vaikeni soitto taas. Mutta tuli elokuun kuutamo ja kylpyvieraat panivat toimeen huvisoutuja. Valkeassa veneessä istuivat myös vuorimestari ja hänen rouvansa; ja heitä soudattivat edestakaisin heidän poikansa. He kuulivat veneen alta soittoa soutaessaan mustalla vedellä, joka päältäpäin oli hopeoitu ja lisäksi hohti hiukan himmeine kultailuineen.

— Hahhaa! sanoi vuorimestari, sehän on meidän vanha pianorämämme.
Hahhaa!

Mutta silloin hän vaikeni huomatessaan vaimonsa painavan päänsä syvälle alas rintaa vasten kuten näkee kuvissa pelikaanien tekevän ikäänkuin vaimo olisi tahtonut purra poveaan ja kätkeä kasvonsa.

Vanha piano ja sen pitkä tarina oli hänessä henkiin herättänyt muistoja syvyydestä, ensimmäisestä ruokasalista, jonka he olivat itselleen valmistaneet, ensimmäisestä lapsesta, joka opetteli soittamaan, pitkien iltojen ikävästä, mikä oli saatu karkoitetuksi myrskyävillä sävelmäärillä niin, että koko kerros pudisti päältään tylsyyden ja loi uutta loistoa huonekaluihinkin… Mutta se tarina ei kuulu tähän.

* * * * *