Loviisa, sanoi hän, sinä olet antanut minulle haaleata maitoa.
Patruuna, en ole sitä tehnyt, maito oli kylmää, mutta se on seistessä haalistunut.
Ja sitte sinä olet lämmittänyt huoneen liian lämpöiseksi.
Sen Loviisa jyrkästi kielsi ja hän vetäytyi loukkautuneena loukkoonsa.
Menihän se maito mukiinsa, mutta kun kapellimestari katseli ympärilleen salissa, suuttui hän. Hän oli näet rakentanut itsellensä erääseen nurkkaan pianonviereen kotialttarin, pienen pöydän, jolla seisoi kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, iso nuoren naisen valokuva ja sen edessä kultareunainen samppanjalasi.
Tähän lasiin, hänen häälasiinsa — hän oli nyt leskimies — pisti hän tavallisesti joka päivä punaisen ruusun muistoksi ja uhriksi hänelle, joka kerran oli ollut hänen elämänsä aurinko. Talvet, kesät seisoi ruusu siinä, ja talvisin pysyi se virkeänä kahdeksan päivää, jos nimittäin varren päätä leikattiin ja veteen ripoteltiin hiukan suolaa. Nyt oli asianlaita se, että hän eilen illalla oli asettanut aivan tuoreen ruusun veteen ja tänään oli se kuihtunut, kutistunut ja kuollut ja nojasi päänsä rintaa vasten. Se oli paha ennemerkki. Hän tiesi kyllä minkälaista arkaluontoista sukukuntaa nämä kukkaset olivat ja hän oli huomannut minlaisten ihmisten parissa ne viihtyivät ja millaisten parissa ne eivät viihtyneet. Hän muisti vielä toisinaan, vaimovainajansa ruusun, jonka aina piti olla ompelupöydällä, se ruusu ei viihtynyt vaan kuihtui aivan odottamatta. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että se tapahtui juuri silloin, kuin hänen aurinkonsa suvaitsi peittyä pilvien taakse, jotka kumeasti jyristen purkautuivat sadekuuroksi. Ruusut kaipasivat rauhaa ja helliä sanoja eivätkä ne sietäneet kovaa äänenpainoa. Soittoa ne rakastivat ja hän soitteli toisinaan niin, että ne aukenivat ja hymyilivät.
Nyt oli asianlaita se, että Loviisalla oli kova luonne, ja hänen tapansa oli torua itseksensä siivotessaan huoneita. Ja hänellä oli paha päivänsä keittiössä niin, että kastike pilaantui ja kaikki ruoka muuten sai huonon tuulen sivumaun, minkä kapellimestari heti tunsi, sillä hän itse oli hieno soittokone, joka tunsi sielussaan sitä, mitä muut ihmiset eivät tunne.
Hän arvasi heti, että Loviisa oli tappanut ruusun; ehkä Loviisa oli torunut sitä raukkaa tai tölhäissyt lasia, tai hengittänyt jotain pahaa ruusuun, joka ei sietänyt sellaista. Sentähden soitti hän jälleen Loviisan huoneeseen, ja kun Loviisa pisti päänsä ovesta, sanoi hän, välttäen tosin epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin hiukan varmemmin kuin ensi kerralla:
— Loviisa, mitä sinä olet tehnyt minun ruusulleni?
— En mitään! hyvä patruuna.