— Etkö mitään? Luuletko sinä, että kukka itsestänsä kuolee? Näethän, että vettä ei ole lasissa! Veden sinä olet siitä kaatanut.
Koska Loviisa oli viaton, meni hän kyökkiin itkemään, sillä väärä syytös tuntui hänestä katkeralta.
Kapellimestari Kreuzberg ei sietänyt kuulla toisten itkua, se oli hänestä liikaa ja hän osti illaksi uuden ruusun, ihan tuoreen ilman teräslankoja tietysti, sillä niitä ei hänen vaimonsa koskaan sietänyt.
Ja sitte pani hän maata ja nukkui toisella korvallaan; tosin seinäpaperit hänen mielestänsä paloivat ja päänalus tuntui kuumalta, mutta hän nukahti uudestaan.
Seuraavana päivänä astui hän saliin toimittamaan hartaushetkiään kotialttarin edessä, mutta, oi kauhistus! ruusun lehdet olivat irtautuneet vartta myöden.
Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta hillitsi itsensä nähdessään koko sieluineen rakastamansa vaimon kuvan kokoonkääriytyneenä pudonneen kukkalasin juurelle.
Tämä ei ollut Loviisan tekoa! — Lapsellisessa mielessään ajatteli hän: Hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, minun omatuntoni ja minun runottareni, hän ei hyväksy minun menettelyäni, hän on minulle vihoissaan; mitä olen minä tehnyt?
Niinpä niin, tutkiessaan omaatuntoansa löysi hän sieltä, kuten tavallista aina on, pieniä vikoja ja hän päätti kaivaa ne ulos, vähitellen tietysti.
Sitten varusti hän valokuvan lasilla ja kehyksillä, ja ruusun asetti hän lasikuvun alle.
Sitten lähti hän kahdeksan päivää kestävälle matkalle, palasi yöllä kotiin ja pani maata. Heräsi kerran, kuten tavallisesti, aukaisi toisen silmänsä ja luuli, että kattolampussa oli valkeata.