Tullessaan saliin oli siellä ilma tuhattulimmaisen kuuma ja kaikki näytti niin hunninkoiselta. Ikkunauutimet olivat haalistuneet, pianon peitekin oli kadottanut värinsä, nuottikirjojen nidokset olivat viistot, kattolampun öljy oli haihtunut ja riippui uhkaavana pisarana lamppukoristeen päässä, minkä ympärillä kärpäsillä oli tapa tanssia; vesipullon vesi oli lämmin.

Mutta kaikkein ikävintä oli se, että hänen vaimonsa kuva oli kelmennyt, kellertynyt kuin syysruoho! Silloin hän suuttui. Ja kun hän oikein suuttui, alkoi hän soittaa pianoa tai viulua aina sen mukaan kuin…

Hän istuutui tällä kertaa pianon ääreen epävarmassa aikomuksessa soittaa E-moll sonaatin, Griegin tietysti sekä hänen vaimonsa sonaatin, paraimman ja suurimman, minkä tiesi maailmaan syntyneen jälkeen Beethovenin. D-mollin, ei sen vuoksi, että E seuraa D:tä, vaan sentähden, että niin oli asia.

Mutta piano ei tahtonut totella tänään. Se oli epäsoinnukas, se juonitteli niin, että hän luuli sormiensa tai korviensa olevan epäkunnossa. Mutta syy ei ollut niissä. Piano oli kai aivan yksinkertaisesti epävireissä, aivan hirveästi epävireissä, vaikka virittäjän taitavat kädet olivat vastikään sen virittäneet. Se oli kuin riivattu, noiduttu!

Silloin tarttui hän viuluun, ja se täytyi tietysti virittää. Mutta kun kvinttiä piti vääntää korkealle, niin ruuvi teki tenän; se oli kuivettunut kiinni. Ja kun kapellimestari kovin kourin kävi siihen käsiksi, katkesi kieli piukahtaen ja pyörähti kokoon kuin kuivettunut ankeriaisen nahka.

Se oli noiduttu!

Mutta kuvan himmentyminen harmitti häntä kaikista enimmin ja sentähden peitti hän harsolla alttarin.

Siten peittyivät harsoon kaikki hänen elämänsä kauniimmat muistot, ja kapellimestari joutui itse epävireisiin, alkoi sureskella ja lakkasi käymästä iltasilla ravintoloissa.

Ja niin liukui aika sydänkesää kohden. Yöt kävivät päiviä pitemmiksi; mutta koska sälekaihtimet pimittivät huoneen, ei kapellimestari voinut huomata mitään eroitusta.

Lopulta hän eräänä yönä, itse juhannusyönä, heräsi siihen, että salin kello löi kolmetoista. Se oli kauheata, koska kolmetoista on onneton luku, mutta myös senvuoksi, ettei mikään viisas kello voi lyödä kolmeatoista. Nyt hän ei nukahtanutkaan uudestaan, vaan kuunteli vuoteessaan. Salista kuului naputtava ääni ja sitte paukahti ikäänkuin huonekalu olisi haljennut. Sen jälkeen kuului ikäänkuin tassuttelevia ääniä lattialta ja sitte alkoi kello lyödä; ja se löi, löi, viisikymmentä kertaa, vieläpä sata kertaa. Se oli hirveätä!