Mutta silloin tulvehti valokimppu makuuhuoneeseen ja se viskasi kuvan seinäpaperille, kummallisen, ristintapaisen ha'an muotoisen kuvan ja se tuli salin ovesta. Siis kynttilöitä oli sytytetty salissa. Mutta kuka oli ne sytyttänyt? Ja lasit kilahtelivat ikäänkuin siellä olisi ollut vieraita; samppanjalasit kilahtelivat, mutta puhetta ei kuulunut. Nyt kuului taas uusia ääniä aivan kuin olisi korjattu purjeita kokoon, ikäänkuin olisi kaulattu vaatteita tai muuta sentapaista.

Kapellimestarin täytyi mennä katsomaan, uskoen sielunsa kaikkivaltiaan haltuun meni hän saliin.

Hän näki ensin Loviisan kampuu-aamupuvun katoavan kyökin ovesta; näki joka tapauksessa kohotetut rullakartiinit; näki ruokapöydän täynnä laseihin pistettyjä kukkia, ah, pöytä oli täynnä yhtä paljon kukkia kuin silloin hääillalla saapuessaan kotiin morsiamensa kanssa.

Ja katsos nyt: aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä yli kaukaisten siintävien järvenselänteiden ja metsien; aurinko oli aikaansaanut salin valaistuksen sekä tehnyt kaikki pienet kujeet. Ja nyt oli hänen syntymäpäivänsä ja hän siunasi aurinkoa, joka oli ollut niin aikaisin jalkeilla aamusilla ja tehnyt nämä kepposet unikeolle. Ja nyt hän siunasi hänen muistoansa, jota hän oli sanonut elämänsä auringoksi! Ei se ollut mikään uusi nimi, mutta hän ei voinut keksiä parempaakaan ja se oli hyvä sellaisenaan.

Ja ruusu seisoi vaimon alttarilla ja se oli ihan tuores, niin tuores kuin hänkin oli ollut ennenkuin väsyi vaivoistansa. Väsyi! Niin, hänen vaimonsa ei ollut niitä voimakkaimpia ihmisiä; ja elämä kaikkine sysäyksineen ja töytäyksineen oli tuntunut hänen vaimostaan liian raa'alta. Hän muisti vielä, kuinka vaimo vaatteita silitettyään tai pestyään ne oli vaipunut sohvaan valitellen: minä olen niin väsynyt! — Pikku raukka, hän ei kuulunut tähän maailmaan, olipahan vain antanut vierailunäytännön ja sitte matkustanut.

Ja vaimo oli kaivannut aurinkoa, niin oli tohtori sanonut, mutta siihen aikaan ei heillä ollut varoja hankkia itselleen aurinkoa, sillä auringonvaloiset huoneet maksavat enemmän.

Mutta nyt oli hänellä aurinkoa yllin kyllin sitä tietämättään; ja hän seisoi aivan keskellä päivänpaistetta, mutta se oli myöhäistä. Juhannus oli ohitse ja aurinko meni taas menojaan; viipyisi poissa kokonaisen vuoden ja palaisi taas. Kaikki on niin kummallista.

Luotsin vastukset.

Luotsikutteri oli täsmälleen viimeisen majakan ulkopuolella; talvinen aurinko oli mennyt mailleen jo aikoja sitten ja aallot kävivät korkeina, oikeina hyrskyinä. Silloin antoi tähystäjä keulasta ilmoitusmerkin: näkyy purjehtija tuulen puolella!

Ulkona ulapalla näkyi priki, joka oli hiivattu tuuleen ja oli nostanut luotsilipun; se pyrki varmaankin satamaan.