— Ylemmäs! komensi luotsivanhin ruorimiehelle. Sen luo on vaikeata päästä tällaisessa aallokossa, mutta kuules sinä, Vihtori, me tapaamme sen veneellä tuulen alapuolella, voit sitte hypätä rikiin, mistä vain pääset… Nyt käännämme! — Selvä! —
Kutteri kääntyi juuri ja suuntasi kohden rikiä, joka hakkasi aallokossa.
— Kumma kapine kun ei se jo käännä kokonaan! — Näettekö kannella tulta? — Ei! — Eikä mitään lyhtyä etumastossa — Täyttä seiliä! ylemmäs Vihtori! Kutteri tuli liika kovaa vauhtia; Vihtori seisoi kaidepuilla tuulen puolella; ja kun iso hyökylaine seuraavalla kerralla nosti venettä, seisoi Vihtori ylhäällä prikin vantissa, sillä välin eteni kutteri, kääntyi ja suuntasi sisäväylän majakkaa kohden. Vihtori istui puolitiessä saalinkia, puhalsi ilman keuhkoistaan ennenkuin hän tuli alas kannelle. Kannelle tultuaan meni hän heti peräsimen tykö, jossa hänen paikkansa tietysti oli, mutta kylläpä hän hämmästyi aika lailla, kun hän ei huomannut ketään ruorirataksen ääressä. Hän huusi halloota, mutta kukaan ei vastannut.
— Varmaankin ne istuvat kajuutassa juomassa, ajatteli hän ja meni kajuutan ikkunasta katsomaan. Ei sielläkään ollut ketään! Hän kulki keulaan keittiön ja skanssin puolelle, mutta ei sielläkään ollut ristin sielua! Silloin hän ymmärsi, että laiva oli tuuliajolla, hän otaksui, että se vuoti ja oli vaipumaisillaan mereen.
Hän tähysti nyt ensin luotsikutteria, mutta se oli kadonnut pimeyteen.
Oli mahdotonta ohjata maata kohden, sillä hän ei voinut yht'aikaa rassata ja vähentää purjeita, kun hänen samalla piti hoitaa peräsintä, sitä hän ei voinut edes ajatellakaan.
Tässä ei ollut muuta keinoa kuin antaa laivan ajelehtia vaikka aallot kuljettivat sitä merelle.
Eikä hän ilostunut, mutta luotsi on valmis kestämään kaikkea; ja kylläpähän joku purjehtija purjehtisi ohi, kunhan hän vain saisi tulen viritetyksi voidakseen antaa ilmoitusmerkkiä. Sen vuoksi lähti hän laivan keittiöön hakemaan tulitikkuja ja lyhtyä. Vaikka aallot kävivät hyvin korkeina, ei laiva liikahdellut ollenkaan, ja tämä ihmetytti häntä, mutta vielä enemmän hämmästyi hän päästyään isonmaston ohi, kun hän huomasi kävelevänsä parkettilattialle levitetyllä pitkällä jalkamatolla, mikä oli valkoinen, sininen ja kuosiltaan pikkuruudullinen. Hän kulki kulkemistaan, mutta matosta ei koskaan tahtonut tulla loppua, eikä hän enään nähnyt mitään laivan keittiötä. Tämä tosin oli kauheata, mutta samalla hauskaa, sillä se oli uutta.
Matto ei ollut lopussa, kun hän seisoi kivirakennusten läpikujan sisäänkäytävän edessä, missä oli puoteja valaistuine ikkunoineen. Oikealla oli ihmisvaaka ja itsetoimiva kone. Ajattelematta sen enempää asettui hän seisomaan vaa'alle ja pisti koneen reikään rahan. Hän tiesi hyvin painavansa kahdeksankymmentä kilogrammaa, sentähden hymyili hän pakostakin, kun viisari näytti vain kahdeksan kiloa. Joko sitten vaaka osoittaa aivan hullunkurisesti taikka olen minä joutunut toiselle taivaankappaleelle, joka on kymmenen kertaa isompi tai pienempi kuin maa. Niin hän ajatteli, sillä hän oli käynyt merimieskoulua ja oli lukenut tähtitiedettä.
Nyt piti hänen tutkia, mitä auttomaattikoneessa oli! Kun raha oli pudonnut, ponnahti luukku auki ja siitä pistettiin hänen käteensä kirje. Kirje oli suljettu valkoiseen kuoreen ja suurella punaisella lakalla varustettu; mutta leimaa hän ei voinut lukea, mutta se olikin yhdentekevää, koska hän ei tietänyt, keltä se oli. Hän avasi kuitenkin kirjeen ja luki… ensin allekirjoituksen kuten tavallista on. Siinä oli kirjoitettu… niin, sen saamme jälkeenpäin tietää. No niin, hän luki kirjeen kolmeen kertaan, ja pisti sen sitten povitaskuunsa ja sitä tehdessään oli hän hyvin miettivän näköinen; hyvin miettivän näköinen!