Sitten kulki hän eteenpäin läpikujaan, mutta pysyttelihe nyt tunnollisesti keskellä mattoa. Siellä oli kaikenlaisia puoteja, mutta ei ketään ihmistä näkynyt, ei puotipöytien sisäpuolella eikä ulkopuolellakaan. Jonkun ajan kuljettuaan seisahtui hän erään ison ikkunan eteen, jonka sisäpuolella näkyi kokonainen simpukkanäyttely. Koska ovi oli auki, astui hän sisään. Lattiasta kattoon oli pystytetty hyllyjä, jotka olivat täynnä maailman monilta meriltä koottuja simpukoita. Puodissa ei ollut ketään, mutta siellä kierteli renkaina tupakansauhua ja näytti siltä ikäänkuin joku aivan äsken huvikseen olisi puhallellut näitä renkaita. Koska Vihtori oli aika veitikka, pisti hän sormensa renkaan läpi ja sanoi: "Hei! nyt minä olen kihloissa neiti Tupakan kanssa!" Nyt kuuli hän kummallisen kellontapaisen äänen, mutta siellä ei ollut mitään kelloa, sen sijaan huomasi hän, että ääni tuli avainkimpusta. Eräs avain oli hiljattain pistetty kassalaatikon avaimenreikään, ja toiset avaimet heilahtelivat edestakaisin liikkuen säännöllisesti niinkuin kellon heiluri, ja sitä peliä kesti hetkinen. Sitten oli hiljaista, ja kun oli aivan hiljaista, kuului hiljainen suhina niinkuin tuulen lipuessa taklauksen läpi tai höyryn virratessa läpi ohuen putken. Simpukat siten suhisivat; mutta koska ne olivat erisuuruisia, muuttuivat suhuäänetkin erikorkeiksi, ja tämä kuulosti ikäänkuin kokonainen suhuorkesteri olisi soinut. Vihtori oli syntynyt tuorstaipäivänä ja taisi sentähden selittää linnun ääniä, hän höristi korvasimpukkaansa voidakseen käsittää simpukoiden suhinan salaisuuden, ja jonkun hetken kuluttua ymmärsi hän, mitä ne sanoivat:
— Minulla on kaikkein kaunein nimi, sanoi eräs, sillä minun nimeni on Strombus pespelicanus.
— Minä olen kaikkein kaunein! sanoi purppurasimpukka, jonka nimi on murex ja jotain kummallista sen lisäksi.
— Minä soitan kaikkein kauneimmin! sanoi tiikerisimpukka, jota sanotaan niin siksi, että se on pantterin näköinen.
— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi puutarhasimpukka, minua ostetaan enimmin, sillä minua käytetään kesähuviloiden kukkapenkereillä. Minusta se on ikävää, mutta he tarvitsevat minua kuitenkin. Mutta talvella minä makaan halkovajassa hiilivadissa.
Kauheita kapineita, ne ylistävät vain omaa itseään, arveli Vihtori, mutta saadakseen aikansa kulumaan otti hän käteensä erään kirjan joka oli avattuna puotipöydällä. Koska hänellä oli tarkat silmät, näki hän heti, että sivu 240 oli avattu, ja että luku 51 alkoi vasemmalta sivulta. Luvun yläpuolella oli mottona Coleridgelta lainattu säe; ja sen sisällys valtasi hänen mielensä kuin salama. Puna poskilla ja pidättäen hengitystään luki hän… siitäpä puhumme myöhemmin, mutta ei kirjassa puhuttu simpukoista, sen verran voimme kuitenkin sanoa.
Paikka miellytti häntä kuitenkin ja hän istuutui, ei kuitenkaan liian lähelle rahalaatikkoa, sillä se on vaarallinen naapuri. Ja sitten alkoi hän ajatella näitä kaikkia kummallisia eläimiä, jotka kävivät merta kuin hänkin, niillä ei ollut lämmintä merenpohjalla, mutta ne hikoilivat kylläkin ja kun ne hikoilivat kalkkia, tuli siitä heti uusi nuttu. Ja ne kiemurtelivat niinkuin madot; toiset kiemurtelivat oikealle ja toiset vasemmalle, mutta olihan se selvää, sillä jollekin tahollehan niiden piti kiemurrella, eivätkä kaikki voineet olla samanlaisia.
Silloin kuului ääni puotihuoneen perältä läpi vihreiden uutimien:
— Niin, kyllä me sen tiedämme, mutta me emme tiedä: miksi korvien simpukka on Helix ja miksi hiuksien rumpukalvon pikkuluut ovat Limnaeus stagnaliksessa olevan eläimen näköiset, sillä niin sanotaan kirjassa.
Vihtori ymmärsi heti, että hän oli tekemisissä ajatuksienlukijan kanssa, sentähden vastasi hänkin uutimen läpi ystävällisesti mutta riuskasti ilmaisematta mitään hämmästystä: