— Sen kyllä tiedämme, mutta miksi meillä korvassa on Helix, sitä ei voi sanoa kirja sen enempää kuin simpukan kauppiaskaan.
— En minä ole mikään simpukan kauppias! karjasi näkymätön olento huoneesta.
— Mikä te sitte olette! karjasi nyt vuorostaan Vihtori.
— Minä olen… peikko!
Samassa raotti joku uutimia, ja niiden takaa näyttäytyi niin hirveän näköinen pää, että joku muu kuin Vihtori olisi pötkinyt tiehensä. Mutta Vihtori, joka tiesi, kuinka piti kohdella peikkoja, katseli ensin punahehkuvaa piipunpäätä, sillä sen näköinen peikko oli, kun se puhalteli savurenkaita uutimien rakoon. Kun savurengas läheni, otti Vihtori sen sormeensa ja heitti sen takaisin.
— Sinäpäs osaat heittää renkaita, sanoi peikko halveksivasti.
— Osaanhan toki hiukan, vastasi Vihtori.
— Etkä sinä pelkääkään.
— Ei merimies saa pelätä, sillä silloin ei mikään tyttö hänestä välitä.
— Kuulehan, sinä mies pelkäämätön, menehän vielä kauemmaksi läpikujaan, niin saammepa nähdä, etköhän pelästy.