Vihtori oli saanut kyllikseen simpukoista, sentähden käytti hän tilaisuutta hyväkseen poistuakseen ilman että se olisi näyttänyt paolta. Hän astui nyt puodista, mutta takaperin, sillä hän tiesi, ettei koskaan pidä kääntää selkäänsä; sillä se on arempi kuin milloinkaan rinta.
Ja sitten alkoi hän taas kävellä seuraten sinivalkoista mattoa. Läpikuja ei ollut suora vaan mutkitteli niin, ettei sen loppua koskaan voinut nähdä, ja aina näkyi uusia puotia, mutta ei ihmisiä; eikä puodinomistajiakaan näkynyt. Mutta Vihtori tiesi kokemuksesta, että ne pysyttelivät puotihuoneissa.
Saapuessaan erääseen hajuvesimyymälään, joka tuoksui metsän ja niityn kukille, ajatteli hän… menenköhän puotiin ostamaan morsiamelleni pullon eau de Colognea. Tuumasta toimeen. Puoti oli hyvin simpukkapuodin näköinen, mutta haju oli niin väkevä, että päätä alkoi särkeä ja hänen täytyi istuutua tuolille. Erittäinkin pani eräs karvasmanteli korvat suhisemaan, mutta se jätti suuhun hienon kirsikkamarjaviinin maun. Vihtori, joka ei koskaan ollut joutunut pulaan, otti taskustaan kuvastimella varastetun messinkisen rasian ja otti hyppysellisen karkeata nuuskaa, mikä kirkasti aivoja ja poisti päänsäryn. Sitten naputti hän puotipöytään ja tiukkasi:
— Hoi, eikö täällä ole ketään?
Ei kuulunut vastausta. Silloin hän ajatteli: menenpähän huoneeseen ja teen kauppani. Hän asetti oikean käden puotipöydälle, ponnisti ja oli yhdellä hyppäyksellä toisella puolella. Sitten siirsi hän uutimet tieltään ja kurkisti huoneeseen. Siellä näki hän näyn, mikä täydellisesti häikäisi hänet. Pitkällä persialaisella pöytäliinalla verhotulla pöydällä näki hän ensin kukkia kasvavan ja hedelmiä kantavan oranssipuun, ja sen kiiltävät lehdet olivat Camelian lehtien näköisiä. Riti riviin oli asetettu hiottuja kristallilasia ja niihin oli pistetty kaikki maan hyvälle tuoksuvat kukat, sasminasta, liljasta, orvokista, kielosta, ruususta aina laventeliin saakka. Pöydän toisessa päässä puoleksi oranssin peitossa näki hän käärittyjen hameenhihojen alla kahden pienen valkoisen käden hoitavan pientä, hopeaista tislauskonetta, mutta naisen kasvoja ei hän nähnyt, eikä nainenkaan nähnyt häntä. Mutta kun hän huomasi, että naisen hame oli keltainen ja vihreä arvasi hän, että nainen oli noita-akka, sillä keltainen ja vihreä on Sphinx perhosen toukka, joka myöskin voi kääntää silmät. Mikä sillä on takana näyttää olevan edessä, ja sillä kohdalla sillä on sarvi niinkuin yksisarviaisella, niin että se peloittaa vihollisiaan vale kasvoilla ja syö sillä välin sillä päällä, mikä näyttää peräpuolelta.
Vihtori ajatteli: tästäpä tulee käsikähmä, mutta alappahan sinä ensin! Aivan oikein, jos tahtoo saada ihmiset puhumaan, niin pitää vain vaieta.
— Hakeeko herra sitä kesähuvilaa? kysyi nainen astuen esille.
— Kyllä, vastasi Vihtori sanoakseen jotakin, sillä hän ei koskaan ollut ajatellut mitään kesähuvilaa talveksi.
Nainen hämmentyi, mutta oli ihana kuin synti ja loi luotsiin lumoavan katseen.
— Älä koetakaan minua lumota, sillä minä olen kihloissa kunnon tytön kanssa! sanoi luotsi ja katseli häntä kihlasormen keskisormen välistä niinkuin noita-akat koettaessaan huumata tuomaria.