Nainen oli nuori ja kaunis yläpuolelta, mutta vyötäisiltä alaspäin oli hänessä jotain hyvin vanhaa, ikäänkuin hän olisi ollut parsittu kahdesta kappaleesta.
— No, annahan katselen paikkaa, sanoi luotsi.
— Olkaa niin hyvä, vastasi nainen ja aukaisi peräoven.
He menivät ulos, ja olivat tammimetsässä.
— Kulkekaamme vain suoraan läpi metsän, niin pääsemme perälle, sanoi nainen ja pyysi luotsin kulkemaan edellä, sillä nainen ei tietysti tahtonut kääntää selkäänsä.
— Täällä tietääkseni kai se sonni kuljeksii, sanoi luotsi, sillä hän piti ajatuksensa koossa.
— Ethän pelänne sonnia? vastasi nainen.
— Tarkastakaamme sitä, arveli luotsi.
He kulkivat yli kallion nyppylöiden ja puun juurien, yli rämeiden ja kaskimaiden, yli rytöjen ja miilun pohjien, mutta Vihtorin täytyi toisinaan kääntyä katsomaan, pysyikö nainen jälessä, sillä hän ei kuullut tämän askeleita. Ja vaikka hän kääntyikin ja näki hänet edessään, täytyi hänen silmillään etsiä häntä, sillä hänen keltaisen ja vihriän vipevä hameensa teki hänet melkein näkymättömäksi.
Lopulta tulivat he metsässä avonaiselle paikalle eli raiviolle ja koska Vihtori seisoi keskellä vihreätä metsänaukkoa, astui sonni häntä vastaan ikäänkuin se olisi häntä odottanut. Se oli musta, sillä oli valkoinen tähti otsassa ja verta silmäpielissä.