Koska pako oli mahdoton, oli jälellä vain hyökkäys ja puolustus. Vihtori katsahti maahan ja katso, siinä oli äsken veistetty juhkurapäinen aidanseiväs. Hän otti aidanseipään maasta ja asettui puolustusasemaan.
— Sinä tai minä! huusi hän käskevällä äänellä! Yks, kas, kolme!
Ja nyt alkoi tanssi. Sonni peräytyi ensin niinkuin höyrylaiva ja sieramistaan puhalsi se höyryä, heiskutti häntää, niinkuin laivan potkuri; ja sitten syöksyi se täyttä vauhtia eteenpäin.
Kävi suhina ilmassa, sitte kuului paukaus kuin laukaus seipään pudotessa keskelle sonnin silmiä. Vihtori hyppäsi yhdellä loikkauksella syrjään, mutta sonni teki täyttä tenää. Sitten muuttui näky; Vihtorin suureksi kauhistukseksi näki hän pedon hyökkäävän alas metsänrantaan, josta hänen valkeaan hameeseen puettu morsiamensa riensi kohtaamaan sulhastaan. Silloin huusi hän sydämensä syvyydestä: Anna, nouse puuhun! sonni tulee!
Sitten juoksi hän pedon kintereillä, ja iski sitä takajalkoihin ohuempaan paikkaan mikäli mahdollista ruhjoakseen luuputken. Ja yli-inhimillisillä voimilla sai hän koko koljon kaadetuksi maahan. Anna oli pelastettu, ja luotsi piti häntä sylissään.
— Minne nyt menemme? sanoi Vihtori. Menemme kai kotiin?
Hänen mieleensä ei johtanut kysyä morsiameltaan mistä hän tuli, syyn tähän saamme jälkeenpäin tietää.
He kulkivat käsi kädessä eteenpäin pitkin polkua, ja he olivat onnellisia näin odottamattomasta tapaamisesta. Mutta kun he olivat kulkeneet jonkun hetken, seisahtui Vihtori äkkiä ja sanoi:
— Odota hetkinen, minä menen katsomaan sonnia, minun tulee sitä kuitenkin sääli.
Silloin muuttuivat Annan kasvot ja hänen silmäpielensä veristyi.
Kasvoilla hurja, ilkeä ilme sanoi hän vain: mene, minä odotan.