Luotsi katseli häntä surullisilla katseilla, sillä hän kuuli, että tyttö valehteli. Mutta Vihtori seurasi häntä. Tytön käynti oli kuitenkin niin kummallinen, että Vihtorin koko vasenta kylkeä alkoi paleltaa.
Kuljettuaan hetken seisahtui Vihtori taas.
— Anna minulle kätesi, sanoi hän; ei, anna vasen kätesi.
Siiloin huomasi hän, että kädessä ei ollut sormusta.
— Missä on sormus? kysyi hän.
— Olen sen hukannut, vastasi tyttö.
— Sinä olet etkä ole minun oma Annani. Joku vieras on sinuun mennyt.
Samassa loi tyttö häneen syrjäkatseen ja hän huomasi, ettei se ollut ihmisen vaan sonnin verinen katse, ja hän ymmärsi.
— Väisty noita-akka! sanoi hän ja sylkäisi häntä kasvoihin.
Olisittepa silloin nähneet! Väärä Anna muutti muotoa, hänen kasvonsa kävivät kellanvihreiksi, sapenvärisiksi, hän halkesi ilkeydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä puipersi musta kaniini tiehensä yli mustikanvarsien ja katosi.