Nyt seisoi Vihtori autiossa metsässä, mutta hän ei sen vuoksi hämmentynyt vaan ajatteli: kuljempahan eteenpäin; ja tulkoon vastaani vaikka itse ilmetty, niin luen minä isämeitäni oikeinpäin, sillä se kestää pitkät matkat.
Sitten riensi hän eteenpäin ja näki tuvan. Hän koputti oveen ja vanha eukko tuli avaamaan. Hän pyysi yösijaa. Eukko sanoi sen kyllä voivansa antaa vaikkei se kovin häävi ollutkaan, sillä ullakolla oli vain yksi huone sekin hataranlainen.
— Olkoon millainen hyvänsä, nyt minun täytyy nukkua.
Kuinka siinä sovittelivatkaan, sai hän seurata ullakkohuoneeseen. Siellä riippui vuoteen yläpuolella ampiaispesä, ja eukko pyysi anteeksi, että heillä oli sellaisia vieraita.
— Ei haittaa! ampiaiset ovat niinkuin ihmiset, ne ovat kilttiä kunnes niitä ärsytetään. Ehkä teillä on käärmeitäkin.
— Onhan meillä tietysti muutamia kappaleita.
— Ei haittaa; ne pitävät vuoteen lämpimänä, kyllä hyvä sopu meille tilaa antaa! Ovatko ne kyykäärmeitä vai tarhakäärmeitä? Enhän minä tosin siihen paljon perusta, mutta minä pidän enemmän tarhakäärmeistä!
Eukko ei tietänyt, mitä vastata, kun luotsi alkoi valmistaa vuodetta ja aikoi ihan tosissaan nukkua huoneessa.
Samassa kuului suljetun ikkunan ulkopuolelta tuskallista surinaa, ja iso sini-ampiainen koetti päästä huoneeseen.
— Päästäkää se raukka sisään! sanoi luotsi ja avasi ikkunan.