— Ota äitiä kaulasta, sanoi hän.
Pienokainen teki niin.
— Anna äidille suukkonen!
Äiti sai sen pieneltä, puoleksi avoimelta suulta, joka oli kuin linnunpoikasen; ja kun äiti sai katseen näistä pellavansinisistä silmistä, sinisistä kuin pellavankukat, silloin heijastivat hänen kauniit kasvonsa lapsen harmittoman viattomuuden, ja hän näytti itse onnelliselta lapselta päivänpaisteessa.
— Täällä en laula taivaan valtakunnasta, arveli kyyhkynen, mutta jos minä voin heitä auttaa, niin minä teen sen.
Ja sitte lensi se Päivänkylään, jossa sillä oli toimia. Nyt tuli iltapäivä; pieni rouva otti vasun käsivarrelleen ja tarttui lapsen käteen mennäkseen kylään.
Hän ei koskaan ollut ennen käynyt kylässä, mutta hän tiesi sen olevan auringonlaskun puolella, saaren takana; ja talonpoika oli sanonut, että tiellä oli kuusi aitaa ennenkuin päästiin perille.
Ja niin he menivät.
Ensin tuli eteen kivinen puunjuurien läpiluikertelema polku, niin että pienokaista täytyi kantaa, ja se oli kylläkin raskasta. Lääkäri oli kieltänyt lasta rasittamasta vasenta jalkaansa, sillä se oli niin pehmeä, että se helposti saattoi kasvaa vääräksi.
Nuori äiti oli uupua raskaan taakkansa painosta; ja hikipisarat helmeilivät alas pitkin hänen kasvojansa, sillä metsässä oli lämmintä.