— Äiti, minua niin janottaa! valitti pieni tyttö.
— Rakas lapsi, ole kärsivällinen, niin saat vettä, kun pääsemme perille.
Ja hän suuteli pienokaisen kuivia huulia, silloin hymyili lapsi unohtaen janonsa.
Mutta aurinko poltti ja ilma pysyi tyynenä metsässä.
— Nyt sinä saat koettaa hiukan kävellä, sanoi äiti ja laski lapsen maahan.
— Äiti, minä olen niin väsynyt! valitti lapsi ja istuutui maahan itkemään.
Mutta maassa kasvoi mitä kauneimpia, rusohohteisia kellokukkasia, jotka tuoksuivat manteleilta, eikä lapsi koskaan ollut nähnyt sellaisia pikku kukkasia; ja sitte se hymyili taas niin, että äidin mieli virkistyi ja hän saattoi jatkaa matkaansa kantaen lasta käsivarrellaan.
Nyt olivat he ensimmäisellä veräjällä, he kulkivat siitä ja asettivat raksen tarkasti paikoilleen.
Silloin kuului huuto kuin äänekäs hirnunta; irtonainen hevonen syöksyi esiin asettuen keskelle tietä ja hirnahti; sen huutoon vastattiin metsästä oikealta ja vasemmalta ylt'ympäri, ja maa kumahti, oksat ratisivat ja kivet paukkuivat. Ja siinä seisoivat he yksinään vapaana telmivän hevoslauman keskellä.
Lapsi kätki kasvonsa äidin rinnalle, ja hänen pikku sydämensä tikutti tuskasta kuin kello.