Oli kerran nuori tyttö Oopperassa. Hän oli niin kaunis, että ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan, ja hän lauloi niinkuin eivät monetkaan voi laulaa.
Sitten tuli kapellimestari, säveltäjä tarjoten hänelle kuningaskuntansa sekä sydämmensä. Kuningaskunnan hän otti omakseen, mutta sydämmestä ei hän huolinut.
Nyt oli hän suuri, niin suuri, ettei maassa vertaista! Ja hän ajoi Viktoriavaunussa katua pitkin ja nyökytti päätään omalle valokuvalleen, joka oli asetettu kaikkiin kirjakauppojen puodinikkunoihin.
Hän suureni suurenemistaan ja hänen kuvansa joutui kirjekortteihin, saippuoihin ja sikaarilaatikkoihin. Lopulta riippui hänen valokuvansa teatterin lämpiössä kuolleiden kuolemattomien keskellä; ja silloin hän suoraan sanoen oikein pöyhistyi.
Eräänä päivänä seisoi hän laiturilla meren rannalla, missä hyökyaalto kulki korkeana ja virta oli väkevä. Kapellimestari seisoi tietysti vieressä ja monta muuta herraa myöskin. Kaunotar leikki ruusullaan; ja sen tahtoivat kaikki herrat saada omakseen; mutta vain sen anastaja sen saisi.
Ja niin heitti hän ruusun kauas laineille. Nuoret herrat katselivat kauan kukkaa, mutta kapellimestari hyppäsi heti mereen, ui niinkuin lokki laineilla ja piteli pian kukkaa huultensa välissä.
Siiloin kajahti laiturilta kättentaputus; ja hän, joka uiskenteli meressä näki naisen silmistä, että tämä rakasti häntä. Mutta kun hänen piti kääntyä rantaan, ei hän päässyt paikaltaan. Meressä kulki virta salapyörteineen, mutta sitä ei laiturilla seisova nainen ymmärtänyt vaan luuli hänen kujeilevan, ja siksi nainen nauroi. Mutta meressä kuolemanvaaran tunteva mies käsitti väärin hänen naurunsa; ja hän tunsi pistoksen sydämmessään, ja niin oli hänen rakkautensa lopussa.
Kuitenkin pääsi hän maihin kädet verissä, jotka hän oli rikkirepinyt laituria vastaan.
— Sinä saat minun käteni, vastasi kaunotar.
— En sitä tahdo, vastasi kapellimestari, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.