Niin istui hän koko suven ja katseli latoaan ihmetellen, mitä varten se oli olemassa, sillä ovet olivat isolla etulukolla suljetut, eikä kukaan näkynyt siellä käyvän. Hän aavisti sen kätkevän salaisuuksia, pian sai hän nähdä, minkälaisia nämä salaisuudet olivat.
Entisestä kuuluisuudesta oli jälellä vain pari kortta, joista hän piti kiinni ja joista hän eli: nämä olivat hänen loisto-osansa, Carmen ja Aida, jotka osat seuraajattarien puutteesta vielä olivat täyttämättä; ja yleisön muistissa eli vielä hänen esityksensä, joka oli ollut erinomainen. No niin, tuli syksy; lyhdyt sytytettiin taas, ja teatterit piti avattaman.
Laulajatar istui ikkunansa ääressä katsellen allaan olevaa latoa, joka hiljattain oli maalattu punaiseksi ja varustettu tiilikatolla.
Silloin saapasti mies perunamaahan, ja hänellä oli iso ruosteinen avain. Hän avasi ladon ja astui sisään.
Sitten tuli vielä kaksi miestä, jotka hän oli tuntevinaan; ja nekin katosivat latoon.
Tämä alkoi nyt tulla mielenkiintoiseksi.
Jonkun hetken kuluttua astuivat nämä kolme miestä ladosta kantaen jotain suurta kummallista, mikä näytti sängynpohjilta tai väliseinämiltä.
Portin ulkopuolella käänsivät miehet seiniä ja asettivat ne kallelleen vasten ladonseinää; ja nyt näkyi kaakeliuuni, mutta se oli maalattu, huonosti maalattu. Sitten näkyi jonkun maalaistalon ovi, ehkä metsästäjän majan ovi. Sitten tuli metsä, ikkuna ja kirjasto.
Nämä olivat näyttämökoristeita. Ja hetken kuluttua tunsi hän Faust näytelmässä käytetyn ruusupensaan.
Lato oli Oopperan kulissivaja, ja tämän ruusupensaan luona oli hän kerran itse laulanut "Pieni kukkanenhan oot".