Sydänraukkaa koski tämä kovasti, kun hän ymmärsi, että Faust esitettäisiin, mutta oli kuitenkin yksi lohdutus: ettei hän ollut laulanut pää-osaa, joka on Margarethan.
— Menköön Faust! Mutta jos ne koskevat Carmeniin tai Aidaan, niin minä kuolen.
Ullakkohuoneessaan hän nyt istui ja huomasi, miten ohjelmistoa muutettiin: ja hän tiesi neljätoista päivää ennen sanomalehtiä, mitä Oopperassa esitettäisiin. Olihan sekin tavallaan hauskaa! Hän näki miten Salametsästäjä kiskottiin esille sudenluolineen ja kaikkine muine kapistuksineen; hän näki Lentävän hollantilaisen, laivat ja meren; Tannhäuserin ja Lohengrinin ja monet muut.
Mutta sitten tuli eräs päivä, sillä välttämättömyyden täytyi tulla esille. Miehet raahasivat (hän muisti, että toisen miehen nimi oli Lindqvist, joka hoiti väkipyöriä); ja sitten ilmestyi tori Espanjassa. Kulissi seisoi kallellaan niin, ettei hän oikein eroittanut, mitä se esitti. Mutta yksi miehistä viiputti hiukan kehystä; ja siinä miehen rimpuillessa näki hän kulissin, ja takaahan ne aina ovat rumia. Ja siihen oli kirjoitettu suuria mustia kirjaimia, jotka näyttäytyivät vähitellen ikäänkuin häntä kiusatakseen; siihen oli kirjoitettu vääjäämättömästi, selvästi: C, A, R, M, E, N. Sehän oli Carmen!
— Nyt minä kuolen! sanoi laulajatar. Mutta hän ei kuollut, raukka, ei edes silloinkaan kun esille tuli Aida. Kuitenkin oli hänen nimensä poispyyhitty ihmisten muistista, kirjakauppojen ikkunoista, kirjekorteista; ja lopulta katosi tuntemattomalla tavalla hänen kuvansa lämpiöstä.
Hän ei voinut käsittää, että ihmiset unohtavat niin pian; se oli ihan selittämätöntä. Mutta hän suri itseään niin kuin kuollutta surraan; ja olihan juhlittu laulajatar kuollut.
Niin käveli hän eräänä päivänä yksin autiolla kadulla. Siellä oli rikkojen kaatopaikka. Hän seisahtui ajattelematta juuri mitään, mutta hän näki tarpeeksi katoavaisuudesta, sillä rikkaläjällä oli kirjekortti, ja siinä näkyi hänen kuvansa Carmenina.
Hän poistui sieltä nopeasti itkien sisimmässä sydämessään. Niin tuli hän pienelle poikkikadulle, missä pienen kirjakaupan ikkuna sai hänet pysähtymään; olihan hän tottunut pysähtymään sellaisten ikkunoiden eteen nähdäkseen, oliko hänen kuvansa pantu näytteille. Mutta täällä hänen kuvansa ei riippunut. Sitä vastoin riippui siinä plakaatti, josta hän vastoin tahtoaan luki merkilliset sanat: "Herran kasvot seisovat niitä vastaan, jotka pahaa tekevät niin, että hän poispyyhkii heidän muistonsa maan päältä."
Jotka pahaa tekevät! Siksi oli hänen muistonsa poispyyhitty. Siinä selitys, miksi ihmiset olivat hänet unohtaneet.
— Mutta eikö pahaa voi tehdä jälleen hyväksi? Enkö minä tarpeeksi ole kärsinyt rangaistusta? valitti hän.