Ja niin meni hän metsään, missä ei ollut yhtäkään ihmistä. Siinä epätoivoisena, murtuneena, nöyrtyneenä kulkiessaan huomasi hän toisen ihmisen, joka seisoi hänen edessään. Ja tämä kysyi silmillään, uskaltaisiko hän tervehtiä.
Kapellimestari seisoi hänen edessään. Mutta hänen silmänsä eivät moittineet, eikä niissä näkynyt nöyryyttävää sääliä vaan niistä loisti, ihailua, ihmetystä ja hellyyttä.
— Hanna, kuinka hoikaksi ja hienoksi sinä olet käynyt, sanoi hänen suunsa.
Laulajatar katseli itseään ja hän huomasi sanat tosiksi.
Suru oli poroksi polttanut ylellisen, pöyhistyneen lihan, ja hän oli entistään ihanampi.
— Ja yhtä nuori sinä olet. Nuorempi!
Tämä oli ensimmäinen hyvä sana, minkä hän oli moneen aikaan kuullut; ja kun se tuli hänen huuliltaan, jolle hän oli tehnyt niin paljon pahaa, ymmärsi laulajatar minkä arvoinen hyvä ihminen on, ja sen hän sanoi.
— Hanna, onko sinulla vielä äänesi tallella? kysyi kapellimestari, joka ei sietänyt kohteliaisuuksia.
— En tiedä! nyyhkytti hän.
— Tule huomenna lauluharjoitushuoneeseen… Niin, Ooperaan minun luokseni, niin saamme kuulla. Minä toimin nimittäin siellä taas…