Mutta oli pieni tyttö, joka ei vielä käynyt koulua. Hänen isänsä oli rakuuna, tällä oli pieni torppa, ja hän oli enemmän köyhä kuin rikas. Hänen ainoa aarteensa oli pieni tyttö; ja tätä sanottiin kylässä Sinisiiveksi sentähden, että hänellä oli taivaansininen röijy hihoineen, jotka aina liehuivat hänen liikkuessaan. Sinisiipi muuten on pieni sininen perho, joka kesäsydännä liihottelee kortten päissä, ja sen siivet ovat pellavankukan lehtien näköisiä, tuon lentävän pellavankukan, jolla on imukärsä, missä palhot ovat. Sinisiipi, rakuunan nimittäin, oli harvinainen lapsi, puhui niin järkevästi mutta kummallisesti, ettei kukaan tietänyt, mistä hän sai sanansa. Hänestä pitivät kaikki ihmiset, vieläpä eläimetkin; kanat ja vasikat seurasivat häntä, ja hän uskalsi taputtaa sonniakin. Hän meni usein yksin ulos, pysyi poissa ja palasi taas; mutta kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, ei hän voinut mitään sanoa. Silloin hänellä kuitenkin oli niin kovin paljon kerrottavaa. Hän oli nähnyt ihmeellisiä asioita, oli tavannut ukkoja ja rouvia, jotka olivat sanoneet niin ja niin. Rakuuna antoi hänen kulkea oman mielensä mukaan, sillä hän luuli huomanneensa, että joku suojeli häntä.
* * * * *
Eräänä aamuna lähti Sinisiipi seikkailuretkilleen. Läpi niittyjen ja hakamaiden ohjasi hän pienet askeleensa; ja hän lauloi enimmäkseen itsekseen, lauloi lauluja, joita ei kukaan ennen ollut kuullut, ja mitä mieleen johtui. Aamu-aurinko paistoi niin nuorteana ikäänkuin se olisi vastasyntynyt, ilma tuntui voimalliselta ja kyllikseen nukkuneelta, kaste haihtui ja sen raikas kosteus vilvoitti pieniä kasvoja.
Metsään tullessaan tapasi hän vihreäpukuisen ukon.
— Hyvää päivää, Sinisiipi, sanoi ukko. Minä olen Päivänpielen puutarhuri. Tule kanssani, niin saat katsella minun kukkiani.
— Liian suuri kunnia minulle, vastasi Sinisiipi.
— Eikä, sillä sinä et koskaan ole kiduttanut kasveja.
Niin kulkivat, kulkivat he yhdessä ja tulivat rannalle. Rannalla oli pieni silta, joka johti saarelle, sinne he menivät.
Siinäpä puutarha! Siellä oli kaikkea, oli suurta, oli pientä, ja kaikki oli järjestyksessä kuin kirja.
Ukko itse asui majassa, joka oli rakennettu kasvavista, iki-vihreistä puista, männyistä, kuusista, katajista, havut päällä. Lattiat oli tehty kasvavista, ikivihreistä pensaista ja yrteistä. Sammalta ja jäkälää kasvoi lattianraoissa, jotta ne pysyisivät tiiviinä; lattiapalkkeina oli variksenmarjanvarsia, sianmarjoja ja vanamoja. Kattona kannattivat köynnöskasvit, villiviini, tuoksukuusama, elämänlangat, muratit; ja se oli niin tiivis, ettei sadepisarakaan sitä läpäissyt. Oven edessä oli mehiläiskekoja, mutta mehiläisten asemesta asui siellä perhosia. Ja kun ne alkoivat parveilla, oli sitä hauska katsella.