— Eikö ole raskasta viljellä vierasta maata? — sanoi Anna.
— Emämaa oli kovempaa, mutta se oli köykäsempää. Mutta sehän on päähänpisto. Koko maahan on emomme.
— Sano, että kaipaat maapalaa, jonka tempasit aron tappavalta tukahuttavalta syleilyltä, sano, että haluaisit olla siellä tänään näkemässä, kuinka omenapuusi kukkivat, ruususi ovat nupulla, mansikkasi hyötyvät; sano niin, Paul, niin sanon minä kuinka kaipaan!
— En kiellä, että painaessani lapioni vanhaan mustaan maahamme, kylväessäni, istuttaissani puita ja nähdessäni ruman maan siunaantuvan, tunsin itseni ikäänkuin sidotuksi siihen maahan. Oli tyhmää sitoa itseään. Muistot olen sydänjuurineen repinyt irti, hellimmät siteet olen katkassut, persoonani olen sikojen eteen heittänyt, mutta en tunne itseäni vapaaksi. Kun ajatukseni kulkevat kotiapäin, eivät ne mene lapsuudenkotiin, jossa opettelin orjanpalvelusta, eivät isän ja äidin haudoille, eivät valheellisen suuruuden julmiin muistoihin; ne menevät konnulle, jossa elantoni kasvoi, valkoisten koivujen luo, missä ajattelin terveitä, uusia ajatuksia, tummien kuusien luo, jotka viihdyttivät tuskani, mutta eniten ja nykyään miltei aina tuohon pieneen maapalstaan jota viljelin. Katsopas, niin materialistinen, niin itsekäs olen! Muistatko syksyn sateineen, kun istutimme syreenipensasten; kuinka me kahlasimme savessa käsissä märät pensaat, jotka olin tuonut asemalta. Muistatko kuinka käänsin mansikkamaan ja kuinka minun täytyi istuttaa puoleksi kuihtuneet taimet myöhään yöllä lyhdyn valossa. Muistatko, kuinka omenapuut saapuivat, ja minun täytyi kantaa vettä puoli virstaa, maa kun oli niin kuiva. Ja talonpojat istuivat tai rotkottivat aidalla irvistellen ja ihmetellen, mitä se hyödyttäisi.
— Ja sitten, — jatkoi Anna, — matkustimme kaupunkiin syksyllä. Ja sinä katselit puutarhasi piirustusta; tuossa kasvoi sitä ja tuossa sitä. Ja kun oli routahalla kaupungissa, olit sinä levoton, että tämä tai tuo kasvi oli vahingoittunut. Eikä sinulla enää ollut levollista päivää! Ja sitten kun tulimme maalle jälleen keväällä, oli kuusi omenapuuta kuollut. Nikolai sanoi, että sen oli pakkanen tehnyt, mutta Andreas sanoi, että Nikolai oli kaatanut lipeää niille. Ja silloin itkit.
— Todellako? Hyi häpeä!
— Itkit kyllä, muttet puita, vaan ihmisten ilkeyttä.
— Vallattomuutta, Anna.
— Niin vallattomuutta! Ja sitten istutit uusia. Ja kylvit sitten omenan-, päärynän-, luumun- ja kirsikan siemeniä sadottain, ja sanoit talonpojille, että he saisivat taimia ja ymppäysoksia puista. Ja sitten, Paul Petrovitsch, sitten tuli "suuri tapaus" ja meidän täytyi matkustaa. Sen jälkeen et ole kuullut mitään siitä, mutta sinä ajattelet sitä, sinä uneksit siitä!
— Heikkoutta, Anna, pikkuasioita! Mutta nyt en ajattele enää sitä, en enää! Mutta älä puhu niin surullisesti! Olen iloinen sielussani tänään, sillä minulla on ollut suuri, suuri ilo.