Nyt oli pimennyt, ja lyhdyt olivat sytytetyt. Oli pilvinen ilta, ja heikko tuuli humisi lammen kaislikossa.
Mustalaisen aivot hehkuivat ponnistuksesta ja viinistä, suurista mielikuvamääristä, jotka pyrkivät esille, mutta eivät jaksaneet. Hän oli saanut niin monta ajatuksensiementä, jotka särkivät hänen aivokuorensa kuten misteliloinen särkee emäpuun kuoren; niihin oli viskattu niin paljon käynti-ainetta, joka räjähti herkeämättä. Hänelle oli esitetty koko teo- ja kosmogonia, kaikki korkeimmat kysymykset olivat menneet humisten hänen ohitsensa, ja herättäneet ohimennessään hänen uteliaisuutensa, hänen halunsa tehdä tuhansia kysymyksiä, olivat asettaneet päälaelleen hänen vanhat käsityksensä, olivat kumonneet hänen varastossaan olevat valmiit ajatukset elämästä ja kuolemasta, olemassa-olosta ja varhaisemmasta olemassaolosta, mutta olivat ennenkaikkea saattaneet epäjärjestykseen ja hämminkiin tuon poloisen pään, joka tosin tuotti jotakin, mutta tuotti hedelmätöntä viljaa tieteellisten ainesten puutteessa.
Kun maisteri viiden tunnin kuluttua piti siis häntä kyllin pehmeänä, hänen aivojaan kylliksi valmistettuina noudattamaan loitsijan jokaista määräystä, laski hän hänet vihdoin lepoon ja antoi hänen räjähtää itsekseen. Mutta voimakkaammalla hengellään ja tahdollaan hän ohjasi tämän ajatusten kulkua, ja nyt, kun yö oli saapunut, kun pimeys oli täydellinen, ja tuuli salaperäisesti humisi, rupesi hän kertomaan kummitusjuttuja. Kertoi valkeista vaimoista, kummittelijoista, haamuista, kunnes mustalainen istui ihan järkytettynä ja vartosi hetkeä, jolloin hän saattoi saada luvan kertoa niistä näyistä joita hänellä oli ollut.
Hän sai luvan puhua, ja maisteri kiihoitti hänen kuvitteluvoimaansa seuraamalla hänen puhettaan mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella, katsellen samalla terävästi uhriaan, tekeytyi mitä vastaanottavaisimmaksi kaikupohjaksi, houkutteli rohkaisevilla sanoilla tämän jatkamaan ja vietteli hänet kuvittelujen vaaralliselle alalle muka uskomalla kaiken, liioitteli herkkäuskoisuuttaan ja teeskenteli mitä suurinta osanottoa.
Mustalainen päästi nyt valloilleen koko kukkuroillaan olevan mielikuvituksensa ja kiihoitti itsensä siihen määrin, että vilkuili tavan takaa pensaikkoon, peläten näkevänsä jotakin, ja tunteakseen itsensä jälleen levollisemmaksi hän pälyili maisterin miekkaan.
Maisteri Andreas vastasi kertomalla hirvittävimmät jutut, mitä muisti, ja kun mustalainen vihdoin oli joutunut korkeimpaan haltioitumistilaan, nousi maisteri, pyysi anteeksi, että keskeytti seurustelun ja sanoi hyvää yötä.
— Luulenpa käyväni suorastaan pimeän-araksi, yritti mustalainen laskea leikkiä.
— Niin, minä puolestani makaisin mieluummin taivasalla tänä yönä, vastasi maisteri, tietämättä oikeastaan, mitä hän sillä tarkoitti.
— Taivasalla?
— Niin, sillä siellä ei ainakaan kummittele, jos sytyttää tulen.