Kahdeksan päivää viimeisen ikävän illan jälkeen oli pienessä yhteiskunnassa tapahtunut vallankumous. Kaikki saapuivat säännöllisesti aamiaiselle parhaimpiin vaatteisiinsa puettuina, parrat sievästi ajettuina, hiukset huolellisesti kammattuina; keskusteltiin mutta ei väitetty kuten ennen neljänkyynärän pituisen pöydän yli; ei nyt rymytty vaan puhuttiin puolikovalla äänellä ja yritettiin sanoa nerokkaita asioita ja koitettiin siten saada huomio puoleenvedetyksi enemmän lausutun sanan etevyyden kuin äänen voiman kautta; oltiin ujoja, kilpailtiin ylenmäärin kohteliaisuuksissa, oltiin luonnottomia, teeskenteleviä, tyhmiä — pöydän ääressä istui kaksi tyttöä. Ja kunnon ruustinna oli onnellinen.
Illallisen jälkeen ei puuttunut seurasta ketään eikä sen jälkeenkään!
Mutta sitte neuvoteltiin aamun koittoon saakka, mitenkä nuoria naisia huvitettaisiin. Oli työskenneltävä osastottain. Osasto A. panisi toimeen mäenlaskun, B. kirjottaisi näytelmäkappaleen ja toimittaisi seuranäytännön hyviksi ajoiksi ruustinnan lukukausitanssiaisia varten j.n.e. Kaikki olivat kadottaneet järkensä paitsi pastori.
* * * * *
Oli päästy marraskuun alkupäiviin. Lukukautta pidettiin tyhjiin rauenneena. Viirapeliseura hajosi! Harjoteltiin kappaleita, elettiin humussa ja sumussa, kerrottiin toinen toisille salaisia tunnustuksia, ja vihdoin huomasi sankarimme kauhukseen, että hän oli rakastunut.
Hän ei kestänyt epätoivoansa, vaan hänen täytyi avata sydämmensä porstuasta oikealla asuvalle toverilleen.
Tämä kuunteli hänen tunnustustansa huulilla kummallinen hymy, välinpitämättömänä, säälivänä. Vihdoin hän kysyi:
"Kehenkä?"
"Vaaleaveriseen!"
"Samaan minäkin."