Jälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut toisensa ja tenho oli haihtunut.

Kaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti isä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle jumalanpalveluksen päättyessä.

Isä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen näköinen! Sitte tuli pappi.

"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua."

Pastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi, oliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä uran!

"Mitä kutsumuksesta?", sanoi isä. "Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä niin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!"

He seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja pappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei ymmärtänyt, mitä se käsitteli.

Pappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi jyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.

He kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:

"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!"