"Kannun!" huusi Bosse täyttä kurkkua ikäänkuin hän olisi tahtonut puhkaista paksun oven.
"Niin, niin, tiesinhän minä sen, että siihen se päättyisi. Sanoinhan minä sen aina, kun olit tottelematon kotona. Mutta kyllä ne tytötkin ovat hulluja. Sellainen ruma ryökäle kuin sinä olet! Hyi!"
Nyt ei Bosse ymmärtänyt sanaakaan ja siksi hän vaikeni.
"Vai on hänen nimensä Annu", jatkoi muija umpimähkään. "Annu oli senkin tytön nimi, joka karkasi Duuvnääsin Klemetin kanssa."
"Mitä sinä puhut, muori? Mikä Klemetti?"
"Hemmettiinkö? Poika, niinkö sinä puhut vanhalle äidillesi? Etkö sinä ollenkaan häpee? Oi, oi, oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!"
Bossen järki hämmentyi, ja hän pisti päänsä olkipusseihin päästäkseen jatkamasta keskustelua.
Päästyään vankilasta ei hän palannut mestari Paavalin luo vaan kuljeskeli kaupungin kapakoissa; siellä hän istui aamusta iltaan ja kulutteli niitä varoja, jotka hän kannuja myyden oli ansainnut; olivat unhottaneet ottaa häneltä rahat vankityrmään pistettäessä. Hän oli erotettu kannunvalaja-ammatista, eikä hän muuta elinkeinoa osannut, hän oli irtitemmattu siitä yhteiskunnallisen toimen rattaasta, johon hänen kasvatuksensa oli hänet asettanut, ja hän olisi pian lyöttäytynyt irtolaisten ja tyytymättömien seuraan, jollei olisi tapahtunut seikkoja, jotka tekivät hänet taas tarpeelliseksi mutta toisella tavalla.
Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suuremmoinen yritys raivata uutta tietä kannunvalamisen ohdakkeisilla kentillä oli mennyt hukkaan, tuli kauppias Algut Lyypekistä kotiin ja meni itäisellä Almänningkadun varrella, merisataman vieressä olevaan konttoriin sekä asetti Bossen valmistaman kannun kauppakumppaninsa kirjotuspöydälle.
"No, Jossef, katso sine teme kannu!"