"Prifat se olla."
"No, mine anda pool'toist!"
Kun kauppa oli tehty, meni Algut kaupungille etsimään Boota. Tämä istui silloin vankilassa eikä ollut tavattavissa. Silloin otti Algut kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmis Lyypekkiin lähtemään. Siellä sopi hän kauppiaan kanssa siitä, että tämä tilaisi Lyypekistä tuhannen kannua myötäseuraavan mallin mukaan sekä lähettäisi ne viivyttelemättä, mutta hän määräsi vielä sen lisäksi, että valuri panisi hiukan enemmän "plijiä" tinaan. Laiva lähti ja viipyi matkalla kuukauden.
Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen hallitessa, joka ruotsalaisten tavallisen keskinäisen kateuden tähden oli päässyt valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin kuninkaaksi ulkomaalainen kuin sellaiseksi olisi valittu syntyperäinen ruotsalainen — ihan niinkuin tapahtui sammakoille, jotka saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, jolla tietysti ei ollut minkäänlaisia tunteita uutta maata kohtaan, kohteli sitä kuin isoa kuningaskartanoa, maanomistajia pidettiin vuokraajina ja kruunun omaisuus jaettiin hänen maanmiehilleen saksalaisille. Mutta saksalaiset saivat sitäpaitsi etuoikeuksia melkein kaikessa, etupäässä maan vapaassa kaupassa. Nämä etuoikeudet sattuivat useasti loukkaamaan kaikkia ruotsalaisille miehille kalliisti myytyjä entisiä etuoikeuksia, ja kaikki liike ja kauppa oli pian saksalaisten käsissä. Nämä saksalaiset taasen huomasivat ihmetyksellä ja huvilla; kuinka laimeasti häveliäät ruotsalaiset vastustivat vierasta sortoa, he kohtelivat maan asukkaita tyhminä raakalaisina, koska nämä eivät osanneet hoitaa omia asioitaan, ja nämä muukalaiset kävivät lopulta niin röyhkeiksi, että pitivät itseään todellisina maan hyväntekijöinä. He eivät koskaan lakanneet muistuttamasta "hyvistä töistä", joita he muka olivat köyhälle maalle tehneet ja usein he äänekkäästi vaatimalla vaativat kiitollisuutta.
Niinpä niin; eräänä aamuna käveli Boo joutilaana kaupungilla. Hänen rahansa olivat lopussa eikä hän ollut vallan iloinen kuten tavallisesti. Kuinka hän siinä kulkikaan, joutui hän merisatamaan saksalaisten puotien kohdalle. Siellä oli hälinää ja hyörinää, rautatangot kalisivat, ketjut ratisivat, mutta läpi kaiken tämän melun kuuli hän laulun, mikä pani hänet suuresti ihmettelemään ja hänen korvansa kävivät herkiksi.
"Kannuij, kannuij, kuka osta kannuij?"
Bosse ei luullut kuulleensa oikein ja hän huippasi esille läpi kansanjoukon, joka tunkeutui erään katupuodin ympärille. Perille päästyään näki hän puisesta puodista ulospistetyn salon, ja salolla riippui viisi kiiltävää hänen mallinsa mukaan tehtyä tinakannua. Hän siirtyi vähitellen lähemmäksi kunnes pääsi kauppapöydän laudan ääreen. Hän nojasi toisen kyynäryspäänsä lautaan ja katseli tarkkaavasti ja lakkaamatta kaupitsevaa saksalaista silmiin, jonka koko puoti oli täynnä kannuja ja niitä meni kaupaksi kuin kuumille kiville.
"Mite sine katto?", sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat vaivata.
"Sinua tietysti", vastasi Bosse.
"Taktoko sine sitte osta yks kannu?"