"Missä on lehmä?", kirkui muori kohottaen kainalosauvaa iskeäkseen.
"Tuossa se on", sanoi Bosse ja veti nuorasta mutta nuora oli poissa.
"Missä se on?", sähisi vanhus.
Nyt tiesi Bosse, missä se oli. Tuska ja kuolema; jyrkänteelle oli vain kolme syltä ja siellä se lehmä oli. Hän ryömi käsillään ja jaloillaan reunalle ja katseli alas äkkijyrkkään kuiluun.
"Onko se siellä?", kuiskasi muori.
"Siellä se on", vastasi Bosse harmissaan.
"Noo?"
"Minä luulen, ettei se elä! — Näyttää siltä kuin se olisi halennut!"
Länsivuorilla vallitsi suuri suru, melkein yhtä suuri kuin isän kuoltua. Eikä teurastajakaan tahtonut ostaa niin runneltua elukkaa. Eukko itki ja tappeli kaksi päivää. Sen jälkeen kuivasi hän kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, tehdä makkaroita sekä keuhkohakkelusta. Ja mökissä syötiin joka päivä lihaa, ja suru oli raskas, koskaan ei luultu lihapäivien olevan niin raskaita. Toisinaan täytyi muorin keskeyttää työnsä ja piestä Bossea saadakseen surulleen lievitystä, ja Bosse otti sen vastaan ja oli vaiti, sillä hän tiesi sen rauhoittavan vanhusta. Eräänä päivänä, kun liha oli loppunut kuten maitokin, istui Bosse äitinsä kanssa mökin edustalla katsellen äkkisyvällä alhaalla pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat hyvin pahoillansa. Silloin näkivät he miehen kiipeevän vuorta ylös. Mies oli kunnollisesti puettu, hänellä oli viisaat silmät ja punainen parta. Nähtyänsä Bossen, tuli hän hyvin iloiseksi:
"Mine olla nin iloinen, ette mine neke kiselli! Mine juosta kaikki meki pitkin; ette mine löytes hene! Ach, Herra Jesus, kun vaikke kevelle! No, Bosse mine takto puhu teitin kans geschäft'ist'. Teme olla teiti eiti, jaksa hyvin!"