"Ojentakaa tuliputkenne!" komensi vouti. Silloin syntyi täydellinen hiljaisuus. Mutta kun naiset, jotka viereiseltä kummulta olivat tapausta katselleet, huomasivat sytyttimien savuavan, lankesivat he polvilleen ja päästivät huudon, mikä olisi repinyt pilviä, jos sellaisia olisi löytynyt; huuto vieri yli lahden ja synnytti moninkertaisen kaijun luodoilla ja saarilla, ja monen peninkulman päässä merellä purjehtivat kalastajat kertoivat jälkeenpäin yht'aikaa kuulleensa laulun ikäänkuin se olisi soinut taivaan enkelien suusta, niin kummalta se oli kuulunut.
Silloin syöksyi pappi esille, lankesi polvilleen, ja rukoili Jumalaa liikuttamaan esivallan mieliä laupeuteen eikä syöksemään onnettomuuteen kurjaa kansaa, joka kyllä omalla tavallaan rakasti esivaltaa, mutta jolla ei tarpeeksi ollut tapoja eikä käytöstä sitä osoittaakseen.
Sytyttimet sammutettiin ja koko lippukunta lähti tiehensä.
Kun asekasan viereen oli asetettu vartija, menivät korkeat herrat kirkkoon, missä jo Lassi istui jalkapuussa oven ulkopuolella.
Mutta talonpojat ja naiset tarttuivat toinen toistensa käsiin, menivät mäkilehdikkoon ja lankesivat siellä polvilleen; isä Tuomas, joka taisi Herran rukouksen, luki sen ääneen, ja kun hän ei enempää osannut, luki hän sen yhä uudestaan aina kuuteen kertaan ja päästyään kohdalle: äläkä johdata meitä kiusaukseen, huokaili ja voihki koko miesväki, he tarttuivat toinen toistensa käsiin ja itkivät ääneti, sitte istuivat he hiljaa mäellä sanaa sanomatta ja he olivat kuitenkin kuuntelevinansa saarnaa vaikka eivät kuulleet papin ääntä.
Mutta kirkossa saarnasi pappi Johanneskastajasta, joka teloitettiin sentähden, että kuningas Herodes sen tahtoi. Ja hänen alustuspuheensa kuului: Ei esivalta turhaan kanna miekkaa, vaan on kostaja sille, joka pahasti tekee. Ja hän saarnasi eroituksesta koston ja rangaistuksen välillä ja tuli siihen tulokseen, että, kun esivalta, joka on Jumalan kostaja, kostaa, on se rangaistus, mutta kun alamainen rankaisee, on se kostoa, siksi on kosto alamaiselta kielletty. Sitte pääsi hän rukouksien kohdalle; ja kun hän rukoili kaikkia läsnäolevia sydämmestänsä rukoilemaan esivallan ja sen uskollisten virkamiesten puolesta, silloin ei muuan maasoturi enään voinut itseänsä hillitä, vaan huusi äänekkäästi sekä kalisteli haarniskaansa; siitä ei häntä vouti nuhdellut, sillä hän kunnioitti suuresti esivaltaa.
Mutta kun lähtökellot soivat, poistuivat korkeat esivaltalaiset kirkosta ja menivät hevosiensa luo; ja pian he ajoivat ravia kolisten ja kalisten sinne, mistä olivat tulleet. Ja kun melu oli kadonnut kuulumattomiin, hajaantui henkipattoinen seurakunta mäkilehdikosta. Mutta pappi sai mennä kotiin lautamiehen seurassa.
Isä Tuomas, hänen eukkonsa ja Josti vaelsivat ääneti eteenpäin matkalla kotiin. Ukon pää riippui rinnalla, ja tuntui kuin hänen katseensa tunkeutuisivat maan läpi etsiäkseen salattuja keinoja eräitä erityisiä pahoja seikkoja vastaan. Josti oli ottanut käteensä seipään ja pisteli sillä maahan näkymättömiä vastaan ratsastavia vihollisia; eukko kantoi pyhähamettaan kädessään, jottei sitä kivet ja pensaat repisi. Viimeisen aidan yli kuljettua seisahtui isä Tuomas äkkiä ja osoitti tuoreita ruohossa näkyviä verenjälkiä. Josti heittäytyi maahan ja haisteli, sitte nosti hän päänsä, katsoi isää ja sanoi:
"Nämä eivät ole pedon jälkiä."
"Mistä ne lähtevät ja minne ne johtavat?"