"Luottakaa minuun, rouva!"
"Sitte minä alan!"
Marsalkitar nosti kirjan ylös, etsi hetken lehdistä, sen jälkeen alkoi hän puhua yksitoikkoisella, hillityllä äänellä kuin se, joka lukee sisältä.
"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla…"
"Älkää unohtako, rouva, kääntää lehtiä", keskeytti narri.
"Puhut totta, mutta muistuta minua siitä, jos unohtaisin. — Nyt seisoo hän siellä taas, tuo hirviö, ja silmät kiiltävät kuin hiilet! Minä alan alusta."
"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla on kaunis Flommen niminen sisäjärvi. Pohjoisella Smålandille kuuluvalla rannalla on Ingelstad niminen talo, eteläisellä Blekingille, tahtoo sanoa, Tanskalle kuuluvalla rannalla on Edrup niminen talo. Edrupin isäntä oli minun isäni. Hänellä oli kaksi tytärtä; toinen niistä olin tietysti minä; toiseen oli Ingelstadin herra iskenyt silmänsä, oli kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja olisi vienyt morsiamensa kotiin taloonsa. Kuten tiedät, on Bleking kuulunut milloin Tanskan milloin Ruotsin kruunulle, mutta kuinka liekin asioiden laita, raja-asukkaat, jotka naimiskauppojen kautta ovat sekaantuneet toinen toisiinsa, eivät koskaan ole tunteneet itseään muuksi kuin yhdeksi kansaksi ja he ovat olleet ystäviä myötä- ja vastoinkäymisissä. Ovatpa sodan aikana olleet taistelemattakin sekä tehneet niinkutsuttuja talonpoikaisrauhanliittoja. — Olenko lukenut hyvin?"
"Te puhutte kuin kirjasta, rouvani", sanoi narri ja löi kätensä yhteen.
"Hän tuolla ylhäällä hymyilee, hän luuli lukeneeni jotakin sopimatonta! — Edelleen!"
"Edrupin ja Ingelstadin herrat olivat vanhoja hyviä ystäviä, ja koska ei ollut kuin neljännestunnin soutumatka yli talojen välisen järven, kohtasivat he usein toisensa kaikessa ystävyydessä. Loppu oli se, että Ingelstadin herra kosi minun sisartani, kuten jo kerroin."