"Mitä minä keksisin? — Hän aavistaa pahaa! Nyt hiipi hän akkunaverhojen taakse. — Odota, nyt minä sen keksin. Minä luen sinulle! — Anna! Anna!"
Kamaripiika tuli parvekkeelle.
"Mitä teidän armonne käskee?"
"Anna minulle sininen kirja, joka on yöpöydällä; ei, se on vaatekaapin alla."
Piika tuli takaisin tuoden neljännesarkin kokoisen kirjan sinisine karduanssikansineen.
"Mene ja sulje ovi", sanoi marsalkitar. — "Nyt sinä narri sekä punainen mies saatte iloisen hetken, sillä minä luen Boccaccio'n Decamerone'a".
"Hyvä. Mutta mistä hänen ylhäisyytensä ikkunan ääressä tietää, mitä te luette?" väitti siihen narri.
"Hän huomaa sen kansista, hän on lainannut minulle kirjan! Ajatteles! Hän tahtoo valmistella sieluani kunnes se on hengenheimolainen hänen oman sielunsa kanssa!"
"Jalo herra; me tunnemme hänet. Mutta teidän täytyy nyt puhua kuin kirjasta, sillä mielisairailla on tarkat silmät ja terävä järki. Viimeinen väitökseni kuulostaa kummalliselta, mutta niin on asian laita!"
"Ole levollinen, Menelaus, minä tunnen hänet liian hyvin. Ja kun minä kirjassa pääsen jollekin surulliselle kohdalle, täytyy sinun olla ilosta ja ihastuksesta kuin hullu!"