Tultuaan keskelle parvekkeelle vieviä portaita, seisahtui hän äkkiä ikäänkuin taulun lumoamana. Upea nainen loistavassa puvussa, valkoinen sukka ja musta karhuntalja, avonaiset ovet, jotka johtivat makuuhuoneeseen, missä sievä kamaripiika seisoi sängyn edessä levitellen, ravistellen sekä kokoonpannen lakanoita, kaikki tämä näkyi tekevän narriin odottamattoman melkein loukkaavan vaikutuksen.
Marsalkitar vavahti huomattuaan narrin, ja kun tämä aikoi heittäytyä polvilleen, saivat hänen kasvonsa niin epätoivoisen ja hurjan ilmeen, että narri paikalla pysähtyi, pyyhki lakin päästään ja teki naurettavan kumarruksen.
"Siitä on neljätoista päivää sitten kuin sinut viimeiseksi näin, Menelaus", sanoi marsalkitar niin iloisella äänellä kuin hänelle oli mahdollista.
"Niin", vastasi narri ja hypähti varustukselle raappien päätään tohveliin puetulla jalallaan. — "Ja mitä te näette peilissä?"
"Minä olen epätoivoisesti huolissani, ja minä näen peilissä pitkäkasvoisen miehen punaisine partoineen ja mielettömine silmineen, hän seisoo isossa ruutusalissa, ikkunaverhon takana, tarkastelee meitä; mutta hän nauroi raapiessasi päätäsi, niin ettei vielä ole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta minulla on sinulle paljon puhuttavaa."
"Niin minullakin", sanoi narri, "minä olen epätoivoon saakka huolissani, menkäämme teidän kammioonne."
"Mahdotonta! Punainen epäilee meitä. Tule jälleen myöhemmin päivällä!"
"Mahdotonta! Minun täytyy ilveillä kulkueessa iltapäivällä."
"Sitte täytyy meidän nyt tässä puhua. Mutta osota, että sinä osaat ilveillä kuten ilveilijän tulee."
"Sitä en voi! Sitä en voi! En tänään! En! Kristuksen piinan ja kuoleman tähden, keksikää jotain muuta!"