"Mikä ase se olisi?"
"Pako! — He ovat paenneet. He ovat paenneet toiseen maahan, uuteen isänmaahan."
Talluri, joka oli ollut ulkona, tuli ilmoittamaan, että vihollinen lähestyi. Kirkonpalo valaisi nyt salin, niin että kynttilät kävivät himmeiksi.
"Pelastakoon itsensä ken voi!" kuului huuto, ja kaikki juoksivat pihalle.
Taivas oli punainen kuin lämmitetty kiuas. Laamanni, joka oli juopunut kiiruhti minkä kykeni alas puutarhaan, joka oli meren rannalla. Hän luuli tulipalon aikaansaamassa heikossa valossa ensin kulkevansa tuoreessa lumessa. Puutarhan käytävät olivat valkoiset, jalkojen ympäri tuiskusi ja tuuli repi toisinaan hajalle kokonaisia pilviä. Myrsky mylvi; omenapuista ei oltu vielä hedelmiä poimittu ja toisinaan räiskähti hänen ylitsensä ja hänen ympärillensä kokonainen hedelmäsade. Niin hukkasi hän hattunsa. Hän alkoi sitä etsiä, mutta muutaman minuutin etsinnän jälkeen näki hän vihdoin sulkien pistäytyvän esille lumesta. Hän kopeloi ja kopeloi. Olipa se lumi kummallinen; tuores se oli, kuuma ja raskas. Ja sitten ajatteli hän, että oli kummallista, että omenat olivat kypsiä jo talvella. Hän sai hatun päähänsä ja hoipersi yhä eteenpäin kunnes pääsi matkansa päämäärään. Hän löysi pienen kajuutan suuruisen piilohuoneen, mikä muinoin oli meren tuulilta männistön suojassa, mutta jota nyt kulovalkean jälkeen suojasi korkea, sen taakse vyöryytynyt santavalli. Hän pääsi ovelle, mutta sen edessä oli suuria kinoksia ylettyen puolitiessä lukkoon asti. Hän viskasi lunta tieltään ja sai oven auki. Sisään tultuaan kopeloi hän tulivehkeitään ja sai pian tulen syttymään. Sitten veti hän esille pullon reiniläistä viiniä, minkä tyhjensi. Mutta hänen ponnistuksensa oli niin suuri ja ilma niin helteinen, että hänen täytyi laskeutua vuoteelle. Siinä hän makasi katsellen seinustalle maalattuja roomalaisia ja kreikkalaisia kuvia. Siinä juoksenteli nymfejä läpi viinirypäleitten ja lapset kiikkuivat rusopilvillä. Hän kuuli lattialta hiljaista kuiskutusta sellaista, kun pienimmät heinäsirkat heinässä sirkuttavat, sis, sis, sis. Sitten katsoi hän alas ja huomasi lattialla pienen santaläjän. Kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä isommaksi se tuli. Sitten katsoi hän kattoon. Katossa oli läpi, mistä jotain vuoti. Sitten nukahti hän. Ja hän uneksi makaavansa suunnattoman suuressa tuntilasissa ja katselevansa miten santa juoksi. Ja hän laski kuolevansa ennenkuin lasin santa oli loppuun juossut. Hän tahtoi pelastaa itsensä, mutta lasia oli joka taholla, niin kovaa lasia, ettei hän siihen reikää saanut. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hän lepäsi juoksevassa santalasissa, mutta ei voinut herätä. Sitte näki hän unta uneksivansa, että hänen suunsa oli santaa täynnä ja hän luuli kuulevansa äänen, joka sanoi: syö nyt! Ja hän tahtoi herättää itsensä päästäkseen pahasta unesta. Ja sitte näki hän unta, että hän herätti itsensä mutta hän ei herännyt.
VOITTORIEMU
Hovimarsalkitar on noussut tilapäisesti yksinäiseltä aviovuoteeltaan ja pukeutunut aamunuttuunsa. Hän avaa parvekkeelle linnapuutarhaan vievän oven ja antaa heinäkuun aamun lämpöisen ilman virrata makuuhuoneeseen. Hänen parvekettansa, joka sijaitsee vanhan vallin katolla, ympäröi santakivisten toskaanalaisten patsaiden rintama, joille on asetettu ihanasta Urbinomajolika'sta tehtyihin ruukkuihin istutettuja ruusu- ja granaattipuita, ja näiden vihreiden puitten lomitse näkee hän Norrström'illä purjehtivat laivat, kauvempana Skeppsholman ja etäällä Valdemarsaarien tammien pyöreät ääriviivat. Aivan hänen allansa on linnapuutarha, jonnekka johtavat portaat yli kolmen penkereen, siellä on myöskin kuvapatsasrintama, mutta kuvapatsaat ovat lyijystä, öljyllä maalatut.
Kamaripiika asettaa sinne kullatulla nahalla päällystetyn nojatuolin sekä sijottaa karhuntaljan vielä kasteesta kostealle kivilattialle. Haltiatar käy muutaman kierroksen lattialla, mutta asettuu pian väsyneenä tuolille. Hän ottaa esille käsikuvastimensa, joka riippuu vyöstä, sekä tarkastelee kasvojaan. Kolmekymmentäkaksi vuotta, kuusi vuotta kestänyt lapseton avioliitto sekä kolmen kuukauden ero sodassa taistelevasta miehestä ovat vaalentaneet vielä kiinteät ja täyteläiset posket, joilla näkyy pieniä juomuisia jälkiä päänalaisen poimuista. Taaksepäin silitetty musta tukka, jota enimmäkseen peittää helmillä tikattu valkoinen silkkihuntu, on vielä osittain vanukkeinen ikäänkuin raskaat unet olisivat saaneet otsan hielle. Isot, vahvasti kuvukkaat, ruskeat silmät, joihin heijastuu taivaan sini sekotettuna majolika-vaasien ja linnanikkunoiden pienoiskuvilla, eivät puhu muusta kuin väsymyksestä. Syvästi alaspäin leikelty leninki jättää korkeasti kaareilevan rinnan sekä laskeutuvan poven puolialastomaksi niin, että flandrilaisesta pitsistä tehdyt rintalaput vain niukasti suojelevat ilmavedolta. Kankea, purppuranvärinen atlashame nousee pystyyn eteenpäin niin, että portailla seisoja saattaa nähdä pitkät, kirjavilla kaistoilla varustetut, tikatut silkkisukat, ja pieni, korkeasti kaareva jalka on hautaantunut karhuntaljaan ikäänkuin niittämättömään ruohikkoon.
Hän haukotteli vasten omien kasvojensa kuvaa, niin että lämmin hengitys peitti peililasin ikäänkuin harsolla, jonka taakse hänen kasvonsa hetkeksi katosivat taas vähitellen ilmestyäkseen kostean harson kutistuttua ja kadottua. Tämä huvitti häntä hetken. Sen jälkeen otti hän saksensa, jotka riippuivat vyössä peilin vieressä sekä alkoi puhdistella kynsiänsä.
Silloin narskahti puutarhan santa ja suihkukaivon vierestä nousi pitkän miehen hahmo, joka oli maannut suullaan tarkastellen karppikaloja. Hänen toinen ruumiinosansa oli puettu papukaijan vihreään väriin, toinen osa tulipunaiseen; päässä oli hänellä vanhanaikuinen narrinkaapu, vaikka hän sillä hetkellä oli pistänyt kulkuset poimuihin, niin etteivät ne kilisseet hänen liikkuessaan. Hänen kasvonsa olivat vakavat eivätkä sopineet hänen puvulleen, piirteet, joita hiukan peitti isot viikset sekä terävä suippoparta, muistuttivat saksalaisen ylioppilaan kasvonpiirteitä ja koko hänen olennossaan oli jotakin oppineen ilmettä tarkastellessaan ympäröivää maailmaa.