"Sitä parempi! Hän saa kuulla sen minulta, koska hän ei saa kuulla sitä kirkossa eikä huoneissaan tuolla ylhäällä! Tämä on minun historiani: Minä olin pienen pohjois-Blekingissä sijaitsevan kirkon teini, mutta minä olen ruotsalainen synnyltäni, vanhempani olivat ruotsalaisia. Teini palvelee pappia ja sanoo aamen'en, kun pappi sanoo: niin. Minä väsyin sanomaan: niin, ja minä olin enemmän syntynyt sanomaan: ei. Minä pidin eräästä tytöstä, minä niinkuin kaikki muutkin miehiset miehet. Mutta me emme koskaan saaneet kootuksi niin paljon varoja, että olisimme voineet ruveta yhdessä asumaan, mutta lapsen me saimme. Ja sitte lähdin minä Tukholmaan ja tulin siksi, mitä nyt olen! Kuinka! Sitä en muista! Mutta minä viihdyin hyvin ja olin ylpeä siitä, että olin ainoa, joka koko joukosta sain sanoa toden sanan. Mutta minä en palvellut vain sanoakseni tosia sanoja, vaan sanoakseni niitä hupaisella tavalla. Sen keksittyäni inhotti minua koko toimi, mutta oli myöhäistä hakea toista tointa, sitäpaitsi tuli poikani täysikasvuiseksi, minä säästin varoja hänelle ja äidille. Hän täytti tänä vuonna kahdeksantoista vuotta. Syttyi sota. Miksi? Siksi, että tanskalaisen kuninkaan maalari maalasi kolme kruunua neljän sijasta kuninkaan vaununovelle, tai siksi, että ruotsalaisen kuninkaan amiraali teki virheen kanuunoilla tervehtiessään jossakin kaukana merellä, jota seikkaa ei kukaan nähnyt? Kuka voi siihen vastata? Siitä syntyi sota! Te olette siitä itse äsken puhuneet! Aamulla lähdin minä soutuveneellä virralle; siellä oli kolme isoa laivaa ankkurissa ja ne kuivasivat purjeitaan. Laivoissa — minulla on vapaa pääsy kaikkialle — näin minä näkyjä, joita en koskaan unhota. Siellä oli blekingiläisiä, joiden ainoa rikos oli se, että olivat syntyneet Blekingissä aikana, jolloin kaksi pahankurista poikaa sai halun tukistella. — Niin kuuntele sinä vaan, sinä houkkio, joka seisoskelet siellä ylhäällä ja kurkistelet. — Näin naisia ja lapsia ilman vaatteita, niiden silmät olivat kuin vartaan päässä ja kerjäsivät leipäpalaa. Siellä minä lastiruumassa tapasin — sanokaamme — vaimoni, koska meillä oli yhteinen lapsi. Hän ei ollut mielipuoli, mutta ei kaukanakaan siitä. Mutta hän saattoi puhua siitä, mitenkä Ruotsin mies antoi huoviensa asettaa riveihin käräjämäellä kaiken asekuntoisen miesväen, ja sitte hakattiin heitä maahan rivi riviltä, kuten metsää kaadetaan — ja siinä oli mukana minunkin poikani! Onko sinulla yhtään poikaa, sinulla siellä ylhäällä, niin helvetti hänet nielköön, kuuletko sinä sen? Kuuletko sinä sen?"
Narri keskeytti puheensa hengittääkseen, mutta luodessaan katseen marsalkittaren kasvoille, huomasi hän hänen epätoivoisissa puoleksi sammuneissa katseissaan tehon, minkä oli saattanut hänelle ja itselleen, silmänräpäyksellisen päähänpiston vaikutuksesta kääntyi hän akkunata päin, jonne ei ennen ollut uskaltanut katsoa, heittäytyi suulleen marmorilattialle ja huusi korkealla äänellä:
"Ave Caesar imperator, morituri te salutant!"
"Hyvä, Menelaus!" vastattiin ikkunasta ja sitä seurasi heikko kädentaputus.
"Hän luulee minun vielä ilvehtivän", kuiskasi narri. "Me olemme pelastetut."
"Ja te, ihana rouva", jatkoi ääni linnanikkunasta, "te olette onnistuneet eduseeraamaan pilanäyttelijän, joka saattaa häpeään minun italialaiseni!"
Marsalkitar ehti vain istualtansa tehdä kumarruksen päällään, kun kamaripiika tuli oven kautta ilmoittamaan, että hovimarsalkki oli saapunut.
Pää akkunasta vetäytyi tyytymättömänä taaksepäin, narri sieppasi lakkinsa ja juoksi, marsalkitar nousi kohtaamaan miestään, jota hän ei kolmeen kuukauteen ollut nähnyt.
* * * * *
"Ja sinä", sanoi marsalkitar, tunnin kuunneltuaan miehensä selityksiä, "sinä, puoliso, olet tehnyt suunnittelun tulokulkueseen. Sinä itse kuljet ensi riveissä ja minun pitää, sanoit, olla kotona tekemässä seuraa kuninkaalle ja hänen hoviväelleen sen katsellessa terassilta tuloa! Sitä minä en koskaan tee!"