Ammatinvanhimman pihan perällä olevaan ränsistyneeseen kyökkiin suljettuna seisoi Boo seuraavan päivän aamulla ja valmisteli mestarikoettaan, jota tekemästä ei häntä oltu voitu kieltää, mutta se ei voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kaupungissa kannunvalaja-ammattia, koska kuten mainittiin mestarien luku ei saanut nousta yli neljän eikä kukaan heistä yön aikana ollut kuollut vaikka olivatkin ankarasti elinvoimiansa tuhlanneet. Kokeena oli pullon, vadin ja kannun valaminen; mutta kahden ensimäisen tekemisestä oli Boo vapautettu, sillä hänen taitonsa niiden valmistamisessa oli tunnettu.
Takassa leimuavan aimo hiilitulen ääressä seisoi nyt Boo ja kuumensi sulatusastiaansa. Savesta valmistamansa vormun ympärille oli hän kietonut märkiä riepuja; huonolla puntarilla punnitsi hän lyijyä ja tinaa, mitkä pani sulatusastiaan. Aineet valuivat pian yhteen ja muodostivat tasaisen pinnan, vormu täyttyi juoksevalla metallilla ja muutaman hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvipenkillä hioi hän pois saumat ja pimsikivellä kiillotti hän metallin hopeankirkkaaksi. Kannu oli valmis, se kilahti kirkkaasti.
Hänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia ennenkuin hän pääsisi ulos ja hänen työtänsä tutkittaisiin. Hän istuutui jakkaralle lepäämään ja tarkasteli työtänsä. Siinä oli tapahtunut uusi käännekohta vanhassa elinkeinossa. Ikivanhoista ajoista asti olivat kannut olleet korkeita ja hyvin kapeita suun kohdalta, sentähden ei niitä voitu sisältäpäin pyyhkiä, ainakaan ei helposti, koska käsi ei voinut viedä pyheliinaa kannun pohjaan. Seurauksena tästä oli se, etteivät kannut koskaan olleet puhtaita. Ainoa toimenpide, mihin aikojen kuluessa oli ryhdytty tämän asian parantamiseksi, oli se, että lyijyn käyttäminen kiellettiin. Mutta tämä oli saanut aikaan sen haitan, että kannut tulivat kalliimmiksi ilman että kannut mainittavassa määrässä olivat olleet sen puhtaampia.
Nyt oli Boo suoriutunut asiasta hyvin yksinkertaisella tavalla. Jotta kannua voitaisiin sisältäpäin pestä, oli hän muuttanut sen muotoa ja tehnyt sen suusta väljemmäksi, niin että saattoi siihen työntää kätensä: saadakseen sen helppohintaiseksi, oli hän käyttänyt uutta työtapaa, jota nimitettiin kylmiltäänvalamiseksi, mikä tapahtui siten, että vormua pidettiin märkien riepujen avulla kylmänä, ja siten oli ainoa lyijyn käyttämisestä joutunut epäkohta poistettu.
Boolla oli siis täysi syy olla tyytyväinen uuteen tekeleeseensä vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita siitä, että sen vanhat hyväksyisivät. Kun aika oli kulunut, työnnettiin avain lukonreikään ja ovi aukeni. Ammatinvanhin astui sisään vanhimpien kisällien seuraamana, joiden tuli viedä mestarityö raastupaan, missä sitä tarkasteltaisiin. Ammatinvanhin ei ollut iloisella tuulella; ainakin näkyi hänen kasvoillansa hirveiden mielenliikutusten ja pahojen unien jälkiä, luultavasti yövalvonnan ja humalan seurauksia. Mestarityö peitettiin liinalla ja kuljetettiin raastupaan edellä ammatinvanhin, sitten vanhimmat kisällit, ja viimeisenä tuli Bosse huippien kainalosauvoillaan kuin harakka.
Katupojat seisoivat kadunkulmissa ja näyttivät Bosselle kieltä, Bosse roiskautti vastaukseksi toisella kainalosauvallaan vettä katuojasta, jolloinka vallaton liuta katosi porttikäytäviin.
Tultuansa raastupaan sai Bosse viittauksen pysytellä eteisessä, missä ovenvartija istui. Pormestari ja kolme kannunvalaja-ammattikunnan mestaria ottivat vastaan ammatinvanhimman. Bosse kuuli avonaisen oven kautta kaikki, mitä sisäpuoleisessa salissa keskusteltiin. Pormestari alkoi:
"Mitä kujeita! Onko tämä mikään mestarityö, eihän tässä ole mitään sulavuutta. Miksi tällaisella koirankurilla ihmisiä vaivataan! Kyllä annamme niille aika läksytyksen niin, etteivät vasta kiusaa meitä sopimattomaan aikaan. No katsellaanpas nyt sitä mestarityötä, niin että sen saakeli ottaa! Pois riepu!"
Vanhin kisälli kohotti liinaa ja siinä oli nyt Bossen mestarityö pöydällä.
"Mitä Herran nimessä tämä on? Tekeekö mies meistä pilkkaa?", huudahti pormestari ja nauroi pilkallisesti.