Oli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna taalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan taalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat vierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan pilkalla minua joko minä väsyisin.
Käsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt pysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän kuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen astui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään häntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät vanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli niin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä teki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.
Larsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä. Larsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti osoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet olivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen luonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan asemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson vaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä "se olisi sallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin." Tällöin syntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi sillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki eräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet kolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.
Koitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen silloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu kerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä hän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi kaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään ollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää, sillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän ajatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin ajalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen, mikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut, mutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla mielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään ikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset hänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun tuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka viikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja kuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan itseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti kuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.
Siinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä, ehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen sivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla. Määräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten laatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin käyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia sovellettuna kieleen.
Hän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden minä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin — olen minäkin haaveksinut.
Markus Larssonin kertomus.
Joulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista. Santahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys mantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt, ja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli sammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty kolmeen viikkoon.
Oli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti talven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa rauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat toisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä kukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.
Niinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se oli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen. Puhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski. Sähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit istuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja lämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa pelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi, joka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut kortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.