Tämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.
Emme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena ja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa. Hän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle matkustajalle… Poika raukka!
* * * * *
Neljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman kansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella "Messingsstången'illa".
Tykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt valmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä turhaan estää.
Joku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme etuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä pitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia todellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä. Seuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat kanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti, mutta minä vaikenin.
Asia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.
Mustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö. Istuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi päässä sekä iso miekka vatsalla.
Ovensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta hän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan sanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä asetuimme tietysti vasemmalle puolelle.
Kokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä:
"Kukas te olette?"