Pian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin jouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin vähäpätöisestä hauskasta asiasta.
Syötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun säestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin hullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen matkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen kellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen nuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten jonkunlaisena äänirautana.
Pian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien Vaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei isompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin sitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.
Ei kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus, seitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että merenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä — luotsien mielestä. Me purjehdimme "Silferkannorna'n" editse, ja meitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.
Kuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien railosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme surkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin muste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se näytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen, oli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa kastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille näytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli mannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui ja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken lumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani minä ajattelin: "Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa." Samassa olimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset. "Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset tältä matkalta, niin tulee sinusta mies", ajattelin minä kauniisti. En minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen heikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua. Minä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan horrostilaan. Äkkiä kuului, "pling, plang, kling, kling, klong." Heräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan, pelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja minä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!
"Kling, klong", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene seisahtui keskelle meren lahtea.
Siinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!
Tahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten tuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka. Ensi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni Träthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä hourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien keskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu näyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen aivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet oli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.
Yöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.
Tultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin kahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat yleisön ahneiden katseiden esineeksi.