"Pelkääkö mies?", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin. Veneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut veneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin sitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen nuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja leiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti äärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että minä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi murtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen alla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin minua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi alas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.
Pian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto oli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt valkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin paidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen tummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän kumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa? Sitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon epätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi iloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni varuillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä lapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin hihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.
Kuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja hyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä palelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä pelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt purjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä tuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme kiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli näkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.
"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!" — ja salaman tavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat vedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui taasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme. Silloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: "älä purjehdi niin kiivaasti, Otto", ja sen jälkeen: "ei herran tartte olla peloissaan, sillä eihän tämä vielä mitään ole."
Tällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta keulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman majakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä olisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi olleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.
Rupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli pudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat niin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden kukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä alhaalla, ilkeällä merenpohjalla.
Murtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä en voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden punaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi isä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen kuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni ajatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän renkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä käytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä juuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin lämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi oli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan panen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla minä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen kummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy uskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat niin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.
Ottoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt, eikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut kuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän hoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja perän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan malttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme tuulen suojaan maan puolelle.
Aivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset, ja kun me pian sen jälkeen kuljimme "Valkean tamman" ohi, joka valkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin kotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua virkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja kiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti, mikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin — valo tuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.
Mikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta ruumista sellaisen matkan jälkeen!