Suoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten taivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana Grönskärin majakka.
Tuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli sotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi takaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki jälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se murtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja vastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes tuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput ja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti rukoillen armoa.
Tämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun santa ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.
Ryömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä metsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle kuulijakunnalleni.
Seitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.
Sisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta raikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja minun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä avonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme rannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen tuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme Vaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.
Olin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien luotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten kiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea varten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan tyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita veneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella. Isosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin samallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä pitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla silakkanelikon vieressä.
Mieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua, jonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi jankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti kuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata itäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme "Voirasian" kohdalle. Siellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä, mutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta. Laskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut tyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.
Aurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut vuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja mustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa sellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin näytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut ryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot kävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi. Jokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla oleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.
"Päästä purjenuora!" huusin minä vasten tahtoani.