"Siinä on meillä yksi kohta", ajattelin minä.
"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?"
"Noin kolme kuukautta!"
"Kuritustyötä?"
"Saa kai vankilaa, kuten tavallista."
"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni on
Larsson, nyt minä sen vannon!"
Ukot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.
Seuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin hän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet vihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina; hän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.
"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan sinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja luota sinä vaan minuun!"
Luotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen puolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein vaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta aivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot monta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin saadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.