Nukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille naputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla. Sillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani savupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet seinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten kolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos, vilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se olisi tahtonut jotakin kuiskata — mutta minä en ollut halukas kuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.
Aamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden luotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut. Kysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että Otto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä ajattelin kellonläppäystä.
Keskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan pelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin oli laiturilla vastassa.
"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?"
"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä johtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti onnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua", vastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.
Silloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja uhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi sitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja ikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa itselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi keinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin itsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia vaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin päivänvaloon.
Seura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä. Minä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja — tavattoman surullisia.
Sitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin merikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa ja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka olivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin puolustukseksi.
Eivät he voineet kertoa mitään.
Kompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita; sää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi majakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli siis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään eikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan kummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri silloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.