"Merimaalaaja."
Hetki oli tullut. Minähän olin syytetty. Raukan tavoin vapisivat polveni, mutta minä tunsin, että oli läsnä näkymätön olento, joka voimassa ja vallassa oli koko seuran yläpuolella. Lakihan oikeutti minut puhumaan ja käski heidän vaijeta.
Minä aloin: "Hyvät herrat!"
Puheenjohtaja koitti haukotella, ja sotatuomari oli lukevinaan kirjaa.
Yhdessä hengenvedossa vieritin minä esille johdannon. Puhuin siitä tärkeästä hetkestä elämässä, jolloin nainen synnyttää lapsen — luotsin vaimo oli juuri saanut sen vamman; kuvailin äidin iloa, kenties puhtainta, mitä tässä kurjassa elämässä on, jossa ihminen aamulla herää kunniallisena miehenä ja illalla menee levolle vankikoppilaisena. Hartmannin mukaan kuvailin minä taudin oireita insomnia tai unettomuutta, mikä todellakin on taudin laji, vaikkei sitä uskota. Luotsi ei nukkunut kolmeen yöhön, siksi häntä ei voi pitää syyntakeisena. Sitte seurasi vilkas kuvaus matkastamme kuunarille. Päästyäni kuvauksessani merkillisiin kellonläppäyksiin, näin minä kaikkien yhdeksän kasvojen kääntyvän puoleeni. Kasvojen ilmettä en voi eroittaa, sillä minä olin liiaksi mielenkuohuissani ja koska minä seisoin vasten valoa, näytti koko huone mustalta, ja kasvot näyttivät yhdeksältä pilkulta pimeässä. Lopetin johdantoni kuvailemalla ihmisen vähäpätöisyyttä suhteessaan maailmankaikkeuteen ja eritoten suhteessaan selittämättömään arvoitukseen.
Sen jälkeen seurasi puolustus. Luotsi oli ottanut laivan oman piirinsä ulkopuolelta eikä siis ollut vastuunalainen. Mitä majakan vesien mittaamiseen tulee, niin luottaa luotsi mieluummin omiin maamerkkeihinsä kuin kurjaan kompassiin, joka ehkä näyttää väärin. Laivan lastina oli rautaa, ja siksi ei hän luottanut kompassiin. Mitä maamerkkeihin tulee, niin ei tarvitse niin kovinkaan olla meritottuneen tietääkseen, kuinka näennäiset etäisyydet saattavat muuttua eri säiden vallitessa. Sitte maalasin minä merimaalauksen, jossa oli lunta mailla ja sumua ilmassa. Luotsi oli siis kaksinkerroin viaton, mutta vielä enemmän, hän ei ainoastaan ollut viaton, vaan kapteeni oli rikollinen. Kapteeni oli maannut onnettomuuden tapahtuessa ja nyt sanotaan luotsiohjesäännössä, että "päällysmies vastatkoon itse laivan ohjauksesta kuitenkin luotsin opastamana." Täällä oli juurtunut se huono tapa, että luotsia pidettiin päällikkönä niin pian kuin hän astui laivaan. Tämän epäkohdan täytyi muuttua, sillä luotsi ei ole mikään merenkulkija vaan ainoastaan opas. Hän ei voi lokata, hänen ei tarvitse tehdä merkityksiä eikä tuntea jokaisen laivan purjehduskuntoisuutta. Luullaan, että luotsia saa pitää jonkinlaisena Kristuksena, joka jokaisen onnettomuuden sattuessa saa kantaa niskoillaan kaikkien merikapteenien synnit. Ei niin! Ruotsalainen kauppalaivasto on kyllä huomaava, ettei sen etuja saa hutiloida. Parannuksen aika on käsissä, ja nyt täytyy parannuksen tapahtua — nyt tai ei koskaan!
"Mutta merivahingonselitys, väitätte, hyvät herrat. Se on väärä, vastaan minä, se on valetta alusta loppuun. Ette taida tietää, kuinka merenvahingonselitys laaditaan? Niin, laivuri, joka enimmäkseen makaa ja nukkuu, hän juuri laatii selityksen tapahtumasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja sitte lukee hän sen laivaväen kuullen, jotka puoleksi ovat aito ulkomaalaisia ymmärtämättä Ruotsin sanaakaan, ja sitte kirjoittavat he selityksen alle vannoen autuutensa nimessä. Luullaanko, että niin saa jatkua? Minä voisin syyttää heitä, koko seuraa vääränvalan teosta, mutta minä en sitä tee. Nyt olen minä lausunut ajatukseni, niin totta kuin nimeni on Larsson, ja mitä minä olen sanonut, on tosi selvä kuin päivä, siitä piru vieköön voitte olla varmoja, koko liuta!" Ja sen sanottuani löin minä nyrkilläni pöytään niin että paukahti.
Puhkesi myrsky, olin kadottanut mielenmalttini. Sapelit kalisivat, enkä muista sen enempää ennenkuin olin eteisessä, jonne minut kaksi tykkimiestä kaikella kohteliaisuudella työnsi.
Harhailin kaupunkia harmin ja häpeän vallassa. En uskaltanut käydä tapaamassa luotsia, joka nyt ehdottomasti oli mennyt mies. Pian tuli pimeys ja minä hiiviskelin "Hässingstångenin" ulkopuolella tavatakseni veljeä ja saadakseni tietää asian päätöksen. — Turhaan! Silloin menin minä "Rauhalaan" saadakseni jotain syödäkseni. Ensimmäisenä äkkäsin minä laivurin. Hän istui yksin pöydän ääressä nojaten päätään kättä vasten ja näytti hyvin alakuloiselta. "Ajatteles, ehkä minun syytökseni on tepsinyt ja minä olen syössyt hänet onnettomuuteen! ajattelin minä edelleen. Niin, muita minä en suo pahaa kenellekään ihmiselle." —
Minä menin miehen luo.