Amalia. En tiedä sitäkään.
Majuri. Mimmoiset olivat hänen silmänsä.
Amalia. Siniset.
Majuri. Kas vaan! Sen hän kyllä tietää, mutta mitä olisi tarvis tietää, siitä ei tiedä rahtuakaan. Ja muistelette häntä sentään yhä vielä?
Amalia. Niinkuin kuollutta ystävää.
Majuri. Olkoon kuinka tahansa, vaan naimisiin on teidän kuitenkin meneminen uudestaan. Miesvainajanne ei ole voinut teille paljon jättää perintöä, hänen pitkällinen tautivuoteensa kyllä säästöt vei. Minäkään, tyttäreni, en voi teille muuta jälkeeni jättää, kun mitä vuotuisesti sitä varten panen talteen, ja rouva Äyriäinen pitää huolen, ettei sitä paljon kartu.
Amalia. Minä osaan tehdä työtä.
Majuri. Sitä teidän pitääkin tehdä, mutta omien lastenne hyväksi. Suoraan puhuen, Amalia, saatattehan meidän vaalipappejamme kumminkin nähdä! Teidän tähtenne minä parantaisin pappilaa melkoisesti.
Amalia. Nuoruudestani asti olen tottunut muiden johdatusta seuraamaan ja lupaan siis nytkin totella, jos vaan —
Majuri. Jos vaan mies on teidän mieleisenne? Jaa, jaa! Onhan meillä tässä valitsemisen varaa. Toinen heistä — tuolla on hänen kirjeensä — hänen nimensä on Fredrik Wahl — on kirjoittanut anomuksensa lyhyesti. Hän ilmoittaa muutamilla riveillä vaan, että hän tänään tulee tänne esittäytymään minulle. Toinen nimeltään Elias Krumm — on kynäillyt neljä sivua täyteen minun sotaretkistäni, joista hän ei tiedä mitään, ja minun jalosta sydämmestäni, jota hän ei tunne. Viisi professorien ja konsistorin neuvoksien antamaa todistusta on liitetty lisäksi. Hän on siis kelpo mies, oppinut ja kieli hyvässä varressa. No, jos hän vielä on kaunis ja ennen kaikkea hyvä ihminen, niin annatte kai hänelle kirkkoherran paikan, eikös niin?