Amalia. Eräs ylioppilas. En ole milloinkaan vaihtanut hänen kanssansa sanaakaan, mutta istuin toisinaan ikkunan ääressä ja samaten hänkin. Tuntikausia katseli hän minua niin ystävällisesti heleän kirkkailla silmillään — kuitenkin salavihkaan — ja minusta tuntui, ikäänkuin ymmärtäisin häntä — ja minun on tunnustaminen, että kävin usein ikkunan luona syöttämässä kanarialintusiani, vaikka niillä oli ruokaa yltäkyllin.
Majuri. Niinpä niin.
Amalia. Sitä kesti puolen vuoden ajan ja vähän enemmänkin — luulen, että rakastimme toisiamme.
Majuri. Niin minäkin luulen.
Amalia. Sitten käski täti minun joko mennä naimisiin vanhan pastorin kanssa tai lähteä talostansa. Minun, raukan, oli totteleminen, sillä eihän minulla olisi ollut muuta suojaa kuin Jumalan sinitaivas pääni päällä.
Majuri. Ylioppilas parka! Mikä oli hänen nimensä?
Amalia. En tiedä.
Majuri. Mitä! Ettekö ole edes hänen nimeänsä tiedustellut?
Amalia. Hyvin satakin kertaa pyöri se kysymys huulillani, kun naapurin vaimo, jonka luona hän asui, kävi meillä; mutta pelkäsin aina, että punastuvat poskeni olisivat ilmaisseet minut; ja paitsi sitä, mitäpä minua olisi hänen nimensä hyödyttänyt?
Majuri. Mitä hän opiskeli?