"Tony! Tony! Miksi olette noin kovasydäminen minulle?' Istukaa tähän ja puhukaamme järkevästi keskenämme!"
Minä lähestyin häntä hitain askelin. Seisoin hänen vieressään; näin, miten hänen povensa kohoili mielenliikutuksesta ja miten hänen oli vaikea salata tunteitaan.
"Minä rakastan sinua, suloinen impi," pääsi vastoin tahtoanikin huuliltani, ja minä tartuin hänen pieneen kätöseensä. "Nyt tiedät kaikki, kallis Mary; tiedät, miksi olen onneton. Sinun rakkauttasi en pyydä, sillä sitä en rohkene. Muistele minua veljenäsi, kun meren myrskyaalloilla kiidän tuntematonta tulevaisuuttani kohden. Ja nyt, anna minun mennä, Mary! Nyt olen rauhoitettu tietäessäni, ettet minua halveksi."
"Tony!" kuiskasi hän, "sinä et saa mennä; et saa jättää minua, sillä sinutta en ole onnellinen!"
"Oi!" huudahdin, kavahtaen seisaalleni; "onko se mahdollista, onko se totta?"
"On," vastasi hän vakavasti. "Se on totta, rakas Tony. Kuka muu voisi minut onnelliseksi tehdä kuin juuri sinä; ketä muuta voisin rakastaa? Minua ei sinusta eroita muu kuin kuolema, sillä oman henkesi uhallapa sinä olet minut kuolemasta pelastanut; siksi tahdon elääkin sinulle."
"Mutta isäsi, armas Mary?" muistutin minä.
"Isäni? Kyllä äitini sekä veljeni ja minä itse sen asian selvitämme, sillä me olemme samaa mieltä."
Siinä istuimme sitten kotvasen aikaa, puhellen yhtä ja toista sekä nauttien rakastuneitten suloista onnea.
Emme huomanneetkaan, että Charly äitinensä seisoi edessämme.