"Kerro!" vastasin.
"Hyvä on, herra," alkoi hän. "Olin 18 vuotias, joutuessani kihloihin erään kauniin amerikalaisen neitosen kanssa. Onneni oli lyhyt. Kihlaukseni jälkeen menin lyhyelle merimatkalle, ja sieltä häitä varten palatessani makasi morsiameni kuolleena paareilla. Hän oli kuollut verensylkyyn, joka muutamassa tunnissa hänet lopetti. Olin tulla hulluksi murheesta, ja etten milloinkaan toista naista rakastaisi enkä menisi naimisiin. Olen tähän asti sanani pitänyt; nyt olen 55 vuoden vanha enkä enään kumminkaan syö sanaani. Kahdesti olen hänen nähnyt tulevan luokseni. Ensikerran se tapahtui New Foundlandin luona, jossa jouduimme haaksirikkoon Cheeftain nimisellä parkkilaivalla. 5 miestä siinä hukkui, 15 pelastui. Toisen kerran, 10 vuotta jälkeenpäin, ilmaantui hän Pohjanmerellä. Siitä haaksirikosta pelastuimme kaikki. Nyt taas 10 vuoden kuluttua hän näyttäytyi. Hän puhutteli minua, jota hän ei ennen ole tehnyt, ja hänellä oli myrttiseppele päässään. Hänen silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä, ja vettä valui tulvanaan hänen pitkistä keltaisista hiuksistaan ja valkeasta morsiushameestaan. Minä näin hänen siinä aalloissa makaavan, ja minusta tuntui, kuin olisin ollut siinä hänen vieressään, ja pukuni vettä valunut. Siitä hän katosi, viitattuaan minulle kolme kertaa, ja selvästi kuulin hänen äänensä: 'Dick, ole valmis; pian tulen sinua noutamaan!' Tämä tapahtui viime yönä, ja minä olin vallan hereilläni. Minä tiedän siis, että lokikirjani [kirja, johon merkitään laivan suunta ja nopeus kuljettaessa] on loppuun saakka kirjoitettu, ja nyt se on vietävä tuonne ylös ylimmäiselle Kapteenille. Kyllä tiedän, että siihen on merkittynä monta, monta väärää matkasuuntaa ja väärää mittausta; mutta Kapteenin ikuiseen armoon uskaltaen toivon kuitenkin voivani ohjata tämän vanhan vuotavan laivahylkyni oikeaan satamaan, ja sehän onkin pääasia. — Nyt tulee nuori Wily minua levolle laskemaan. Hyvää yötä, herra! Kyllä tästä pian toista kuuluu! Jumala meitä armahtakoon!" jupisi hän mennessään.
Vanhan Dickin ennustus oli vaikuttanut minuun hyvin masentavasti. Hänen kertomuksensa kajutanalaisesta kummittelusta vahvisti minua siinä uskossa, että kapteenilla oli mielessä jonkunmoisia luvattomia tuumia. Olisin mennyt katsomaan sinne, oliko siellä mitään epäiltävää, mutta hänellä oli aina itsellään avain, eikä muilla ollut sinne mitään asiaa.
Miesten mielet rupesivat käymään synkiksi ja alakuloisiksi. Oli kuin joku onnettomuus olisi väijynyt heitä; sillä varmaan oli Dickin ennustus heihin vaikuttanut. Kapteenikin oli käynyt harvapuheiseksi ja vältti minua sekä alaperämiestä, niin paljon kuin voi.
Eräänä päivänä, kun olimme jo olleet matkalla 60 vuorokautta ja juuri edellisenä päivänä kiertäneet Cap Hornin ja laskimme luodetta kohden, näin laivan keulapuoleen kävellessäni taasen vanhan Dickin. Hän oli niin muuttunut, ettei häntä enään olisi luullut samaksi mieheksi kuin 2 kuukautta takaperin hänen laivaan tullessaan. Hänen partansa ja hiuksensa olivat muuttuneet lumivalkeiksi, eikä hän enään juuri mitään syönytkään. Työnsä hän kuitenkin teki kunnollisesti. Puhuvan ei hänen myöskään enään juuri milloinkaan kuultu, ja jos hän jotakin puhui, oli se niin kummallista, epäselvää ääntä, ettei sitä kukaan ymmärtänyt. Minut kohdattuaan hän kiireesti sanoi: "Herra, joko on lokikirjanne selvä? Aika lähenee, laivamme päivät ovat luetut." Sen sanottuaan poistui hän vastausta odottamatta, mutisten jotain käsittämätöntä.
Jumala varjelkoon meitä tuon vanhan merikarhun ennustuksista, etteivät olisi tosia, arvelin itsekseni, ja mieleni kävi levottomaksi.
Olin juuri, näitä miettien lähtemäisilläni laivan peräpuoleen, kun eräs merimiehistä, Mathew Wilson, suomalainen, Porista kotoisin, vaikka hänen nimensä näin oli laivan kirjoihin merkitty, pysähdytti minut lausuen:
"Herra, suokaa puhutellani teitä! Tahtoisin tietää, mitä meillä on lastina ruumassa?"
"Miksi sitä kysyt? Kirjat näyttävät siellä olevan kivihiiliä, rautaa, tulenkestäviä tiiliä ja sekatavaroita kaikenlaisia."
"Herra," vastasi hän; "tämä on perikatoon tuomittu alus. Ainakin osa lastiamme, nuo suuret laatikot tuolla ruumassa, ovat pelkkiä kiviä ja hiekkaa. Tiedättekö, kenen on lasti paraastapäästä ja kuinka korkeasta on laiva ja tavarat vakuutetut?" kysyi hän taas.