"Sinun kysymyksesi kummastuttaa minua, samoin kuin ilmoituksesi," vastasin. "Ottakaamme huomenna asiasta selko."
Seuraavana yönä puolenyön aikaan herätti alaperämies kiireesti minut. "Tule, Jumalan nimessä, kannelle; nyt on niin kauhea myrsky, että en milloinkaan ennen ole semmoista nähnyt," huusi hän.
Sitä ei tarvinnutkaan enempää vakuutella, sillä laiva heilui niin, että menimme suojuksessa seinästä seinään, ennenkuin ulos ennätimme.
Me kiirehdimme kannelle. Huh, miten oli kauhea ilma! Niin pimeä, ett'ei nähnyt kättä silmäinsä edessä; meri vaahtosi ja kohisi kuin koski. Myrsky vinkui mastoissa, raakapuissa ja köysissä, niin että luulin laivan viimeisen hetken jo tulleeksi. Kapteeni seisoi komentosillalla, antaen uuden määräyksen toisensa jälkeen.
Minä hyppäsin kapteenin viereen. "Mikä, Jumalan nimessä, meitä nyt auttaa?" huusin hänen korvaansa.
"Sinäkö se olet, Tony?" vastasi hän. "Auta minua käskyjen antamisessa; minä olen jo huutanut ääneni vallan käheäksi."
Minä ryhdyin toimeen ja komensin, niin kovalla äänellä kuin voin, miehet käärimään pois purjeita sekä käymään muihin tarpeellisiin tehtäviin käsiksi.
"Ohoi, ohoi!" kuuluivat miesten tahtilaulut myrskyn vinkuessa. Toiset kapusivat kuin kissat ylös purjeita kiinnittämään. Sillä aikaa, kun toiset olivat yläällä, panimme me kuntoon taakipurjeet voidaksemme alusta pitää tuulessa. Laiva vääntelihe vihaisissa kuohulaineissa kuin haavoitettu käärme. Välin kohosi se melkein pystysuoraan ylös laineen syrjää myöden, niin että olisi luullut kölin ylöspäin kääntyvän. Toisinaan laskeusi se yhtä tulisella vauhdilla laineen harjalta alaspäin, siksi kunnes sieltä toinen sen ylöspäin kääntymään pakotti. Mastot rutisivat, jokainen liitos ja jatkos natisi ja liikkui, niin että koko laiva näytti kappaleiksi irtautuvan. Milloin oli laivamme ylhäällä ikään kuin ilmassa, niin että vesi kohisi alhaalla kuin kaivossa, milloin se taasen hautautui kuohuun ja kaikkialle roiskuvaan vaahtoiseen aaltoon, niin että täytyi kaikin voimin pitää kiinni jostakin tukevasta esineestä, ettei joutunut suoraapäätä hyökylaineiden saaliiksi. Kaikki tavarat, mitkä eivät olleet kovin lujasti laivan kanteen kiinnitetyt, ne tässä kauheassa mellakassa aallot mereen lakasivat ja rikki mursivat. Vielä kohoili aluksemme kuitenkin oivallisesti laineille ja kesti myrskyn valtaa vastaan, sillä se oli hyvin rakennettu ja vasta kolmen vuoden vanha.
Vihdoin rupesi päivä tätä kamalata yötämme valaisemaan. Samassa myös rupesi myrsky vähän asettumaan. Kapteenin käskystä huudettiin koko miehistö peräkannelle. Merimiehet tulivat. "Joko kaikki ovat täällä?" huusin. "Kaikki elossa olevat," kuului vastaus. Kolme puuttui. Etsittiin tarkoin, mutta heitä ei löytynyt. Vanha Dick oli poissa. Hän oli mennyt nuoruuden morsiamensa luokse. Ei kukaan ollut huomannut, milloin hän oli kadonnut. Varmaankin hyökylaineet laivan yli mennessä vanhuksen mukanaan veivät. Kokkipoika ja nuorin meri-oppiiaista olivat joutuneet myös ensimäisiksi meren uhreiksi. Eikä niin ihmeellistä ollutkaan, ettei kukaan heidän katoamistaan ollut huomannut, sillä yö oli niin pimeä ja kullakin täysi tehtävä itsensä puolesta tässä kauheassa myrskyssä.
Vähitellen ruvettiin purjeita lisäämään, miehille annettiin lämmityksiä ja virvokkeita, toinen puoli vartijoita pääsi levolle, aamiaiselle j.n.e.