Saimme laivan pystyyn jälleen. Mutta pian huomasimme, ettei se enää voinut oikein pysyä tasapainossa, kun etumasto varustuksineen oli menetetty. Sain kapteenilta käskyn katkasta isokin masto rautaista juurta myöten pois. Myrsky yltyi myös yltymistään, jonka tähden päätimme Stephensin kanssa, hetken mietittyämme ja nähtyämme, ettei laiva enää kauvan voinut kantaa mastojaan, ryhtyä toimiin. Muutamia miehiä nousi märssykoriin. Toiset ottivat köysiä ja muita pidikkeitä katkoaksensa. Lähes kolmekymmentä kirvestä ryhtyi hävitystyöhön. Isku seurasi iskua ja köysi köyden jäljestä katkesi, ja viimein taipui myrskyssä korkea kolmijatkoinen masto kuin luokka. Kerran se vielä oikeni, ja sitten se kauhealla rytinällä rojahti alas viistoon laivan ylitse, musertaen kannella seisovista miehistä hengettömäksi kaksi. Muutamassa silmänräpäyksessä oli se saatu mereen syöstyksi, ja nyt näytti laiva paljoa helpommin voivan taistella riehuvaa myrskyä ja pilvenkorkuisia laineita vastaan.
Onnettomat toverit saivat seurata mastonhylkyä. Eipä keritty edes siunausta heidän levottoman hautansa ääressä lukea.
Kauhea oli tuo hetki. Kaksi parasta, rotevinta merimiestä muserretuin, verisin päin, toisella vielä suuri ammottava haava vasemmalla puolen rinnassa, josta veri virtana pursui ja punasi vettä!
"Jumala Kaikkivaltias," huokasin itsekseni, "ota ne haltuusi! He uhrasivat henkensä velvollisuutensa täyttämisessä."
Mutta tämä näin surkealla uhrauksella saatu huojennus ei meitä kauvaakaan auttanut. Myrsky kesti yhä raivoten yöt ja päivät, ja voimiamme ylenmäärin ponnistellen taistelemme sitä vastaan tuskin öitten ja päivien vaihtumista huomaten. Jo oli kolmas vuorokausi, ja aina vaan samaa kauheata ilmaa. Kolmaskin masto oli saanut sen ajan kuluessa seurata veljiänsä. Koko tämän ajan kuluessa emme olleet maistaneetkaan lämmintä ruokaa tai juomaa, sillä mahdotonta oli keittiössä sytyttää tulta ja saada sitä palamaan. Mitä parhaita kylmiä ruokia oli varastossa, niitä kapteenin käskystä jaettiin miehille, samoin grogia, mutta sitä vaan hyvin pieniä annoksia.
Neljännen vuorokauden illalla, Tammikuun 6 päivänä, ryhdyin itse tarkastamaan, oliko laiva vuotanut, sillä meri oli jo vienyt saaliikseen sen miehen, jonka varsinaisena tehtävänä tarkastaminen oli. Minun mielestäni oli laiva viimeisinä hetkinä ruvennut käymään syvemmässä kuin ennen; eikä se niin vallan suotta tehnytkään, sillä tarkastukseni osoitti vettä olevan laivassamme niin kosolta, ettei sitä mitenkään ollut sinne voinut niin paljoa tavallisen vuotamisen kautta karttua, vaan oli joku suurempi vamma sen syynä.
"Oi Herra, laupias Jumala!" huudahdin kauhistuneena; "vieläkö, tämä lisäksi?" Melkein voimatonna vaivuin siihen polvilleni, käsiäni väännellen. Mutta samassa lennätti hyökylaine minut kauvaksi keulaa kohden. Siellä sattumalta sain köydestä kiinni, niin etten meren saaliiksi joutunut enkä pelastunut kärsimästä niitä tuskia ja vaivoja, mitkä meitä jäljellejääviä vielä odottivat. Jumala itse kuitenkin parhaiten tiesi kohtaloni ratkaista.
Alaperämies Stephens oli huomannut kauhistukseni. Hän riensi heti pumpuille. Seuraten esimerkkiäni mittasi hänkin, mutta ei uskonut silmiään, vaan luuli erehtyneensä. Hätäisesti mittasi hän toisen ja vielä kolmannenkin kerran, mutta tulos oli aina sama.
Hän oli kuitenkin maltillisempi minua ja komensi miehet pumppuihin, sanaakaan lausumatta ruumaan karttuneen veden paljoudesta.
Samassa minäkin, ensi hämmästyksestäni tointuneena, riensin puoleksi uiden kapteenin luo. Hän oli juuri pistäynyt kajuttaan lohduttamaan naisia, jotka märkinä ja vilusta melkein kangistuneina olivat lopultakin antaneet saattaa itsensä sinne.