Minua itseäni katkerasti häviöni harmitti. Kaikki kalleuteni, mitä olin kauppaneuvokselta saanut, pelastusmitalli, sormukset, kellot, medaljonki ja kallis Maryn kuva, yhteensä noin kahdentuhannen markan arvoiset rahassa laskien, kaikki jäivät meren saaliiksi. Sitä paitsi jäi sinne puhdasta rahaa 240 Suomen markkaa ja muut tavarani, noin 500 markan arvosta, kaikki todistukseni ja paperini. Melkein yhtä paljon harmitti minua se, etten kerinnyt enkä muistanut kapteeni vainajan salaperäisiä asiapapereita pelastaa, sillä siinäpä kentiesi olisi saatu korvaus kaikista kärsimisistämme. Kova oli kohtaloni siis tälläkin kerralla, niin kuin aina lapsuudestani saakka oli onni minua emintimän kovuudella kohdellut.
Oli välttämättömän tarpeellista niin säästäväisesti, kuin mahdollista oli, käyttää niukkaa ruokavarastoamme. Minä panin ne veneen perässä olevaan komeroon, ja kaikki suostuimme, että rupesimme elämään vaan puolilla annoksilla, jotta voisimme mahdollisimman kauvan tulla näillä varoillamme toimeen, kunnes joku purjehtija meidät mereltä keksisi ja pelastaisi. Konjakkia sekoitimme muutamia tippoja veteen, jota täytyi noin kolmen korttelin verta päivässä jokaiselle antaa,
Ensimmäiset päivät menivät jotenkin hyvin toivoessamme purjehtijoita tahi maata tapaavamme. Olin varma siitä, että määräämääni suuntaa kulkien joutuisimme St. Juan Fernandes saaristoon. Kompassia ei meillä tosin ollut muuta, kuin kuu, aurinko ja tähdet; mutta nehän merimiehellä usein paremmissakin oloissa ohjaajina ovat.
Minä olin kuitenkin laskuissani erehtynyt matkan ja ajan pituuden suhteen niin paljon, ett'emme saavuttaneetkaan maita niin pian kuin olin luullut. Päivät ja yöt vaihtuivat toinen toisensa jälkeen, ja samalla aina toivommekin masentui, kunnes se vihdoin rupesi kokonaan loppumaan.
Epätoivon silmäyksillä tarkastimme taivaan rantaa kahdeksannen vuorokauden valjetessa veneessä ollessamme. Mutta ei muuta näkynyt kuin sininen taivas päällämme ja ääretön meri, minne ikään katsoimmekin. Tämän lisäksi täytyi minun ilmoittaa, että vaikka olinkin kenenkään huomaamatta aina vähentänyt ruoka- ja vesi-annoksia, niin ei niistä kuitenkaan nyt enää mitään huomiseksi säästynyt. Se oli kauhea tieto monelle jo ennestään nälkiintyneelle onnettomuuteni toverille. Mutta mitä tehdä! Ei ollut muuta odotettavana, kuin kauhea janon ja nälän vaiva sekä viimein niiden tuottama kuolema.
Yhdeksäs päivä koitti, eikä pienintäkään toivonkipinää ilmestynyt. Nälkä ja jano alkoivat kauheasti vaivata ja kiduttaa meitä, ja epätoivon tuska rupesi samassa määrässä rintaamme ahdistamaan.
Kaksi seuraavaa vuorokautta olivat aina surkeammat. Janon ja nälän tuska rupesi jo muutamissa muuttumaan kauheaksi kuumeentapaiseksi houreeksi. Omien tuskien lisäksi oli nyt tullut niille, jotka vielä olivat täydellä järjellä, kamala pelko ja vartioiminen, etteivät hourailevat toverit surmaisi itseänsä tahi toisiansa.
Kahdestoista vuorokausi valkeni, aina yhtä kurjana ja toivottomana kuin edellisetkin. Janon ja nälän tuskat alkoivat vaan yhä kauheampia seurauksia tuottaa. Päivä oli paahtavan kuuma ja ilma tyyni. Tuntui kuin sammumaton tuli olisi sisuksia kärvennellyt. Kieli rupesi suussa kuivuudesta kangistumaan. Tuskin sain enää sanaa suustani. Ja tovereillani näkyivät olevan vielä kauheammat tuskat. Muutamat makasivat veneen pohjalla melkein tiedottomina, houreissaan huutaen: "vettä, vettä!" Vieläpä tapahtui muutamasti niinkin, että kuumeen houreissa miehet iskivät veitsillä milloin itseänsä, milloin tovereitaan ja imivät kuin petoeläimet haavasta juoksevaa verta, joka näkyi heille antavan tuskien lievitystä. Sen jälkeen he vaipuivat unen horroksiin. Silloin kokivat ne, jotka sattuivat olemaan paremmissa voimissa, tukkia onnettomain haavoja ja sitoa heidän käsiänsä ja jalkojaan, etteivät hourupäissään pääsneet mereen syöksymään tahi toisiansa vallan surmaamaan.
Noin puoleen päivään asti olin minäkin näin hoidellut onnettomia tovereitani. Mutta silloin nälän ja janon tuskat voittivat uupuneet voimani, niin että jouduin itsekin houreisin, ja tietämättäni käytin samaa keinoa, josta juuri olin muita kokenut estellä. Minä tunsin, miten toverini veri virkistävänä nesteenä kostutti tulikuumaa suutani ja valui kuin lievittävä voide kurkkuuni. Mutta siihen se loppui, sillä samassa sain iskun päähäni; minä vaivuin kykenemätönnä veneen pohjalle, ja entinen polttava kuivuus tuntui taas suussani. Mutta tuolla, tuolla juuri edessämme, vallan lähellä, niin kaukana vaan, etten sinne mitenkään päässyt, väikkyi ihanasti viheriöivä saari ja siellä paljaan taivaan alla mitä ylellisimmin katetuita pöytiä toinen toisensa vieressä monenlaisine virkistystä tarjoavine juomineen. Minä huusin ja komensin miehiä henkensä takaa soutamaan saareen ja syömään; mutta he eivät minua totelleet. Tahdoin hypätä mereen ja uida yksinäni noita herkkuja ja juomia ahmimaan, koska toiset olivat muka niin tuhmia, etteivät ymmärtäneet osallisiksi tulla.
Toverini kykenivät vielä kuitenki käsittämään, että tuo kaikki oli vaan nälän ja janon tuskia kärsivän tavallisia harhanäkyjä. He ottivat minut kiini, ja muutamissa silmänräpäyksissä olin kuin veneen pohjaan naulattu, niin ett'en voinut jäsentäni järkähdyttää. Kuta hurjemmin riehuin ja soimasin tovereitani jumalattomiksi, kun varmaan luulin heidän aikovan minua surmata, sitä tuimemmin koski ranteisiini ja nilkkoihini, juuri kuin niitä olisi tulikuumalla raudalla katkaistu.